Täti pääsi sitten pois. Vaikka en pidä kuoleman kiertoilmaisuista, tädin kohdalla tekee mieli käyttää tätä. Runsaasta 90 vuodestaan hän vietti viimeiset kymmenen dementoituneena vanhainkodin vuodeosastolla. Ja todella kirjaimellisesti vuoteessa. Kun häntä kävi katsomassa, hän ei avannut välttämättä silmiään eikä vastannut kysymyksiin, ei sanonut useimmiten sanaakaan. Kävijä piti hilpeäksi tarkoitettua yksinpuhelua ja ainoa kontaktin muoto oli syöttäminen. En käynyt kovin usein - vanhainkoti oli toisella paikkakunnallakin. Eikä ollut erityisen motivoivaa käydä, kun epäili, ettei asia merkinnyt tädille juuri mitään. Joskus hän tosin hätkähdytti lähtijää avaamalla yhtäkkiä suunsa ja sanomalla: kiitoksia käynnistä.

Tädin kohtalo sai minut tekemään hoitotestamentin - vaikka hänen kohdallaan ei ollut kysymys siitä, että häntä olisi keinotekoisesti elvytetty. Lakkasin myös varomasta kolesterolia. Mieluummin kuolisin niin kuin isäni: ruokapöytään, kesken keskustelun, silmänräpäyksessä.

Täti oli omien polkujen kulkija, suhtautui vastoinkäymisiin mustalla huumorilla ja ihmisten puheisiin ironisella ylenkatseella. Tärkeää oli olla itsenäinen, ei saanut olla "tusina-ihminen". Se ilmeni mm. niin, että täti teki aikoinaan itse melkein kaikki vaatteensa. Tädin luovuudesta sisarenlapsetkin pääsivät osille. Kun isän ulsterista tehtiin minulle takki, tädin mielestä siihen piti tehdä samasta kankaasta myös tyylikäs, ei-tusina-hattu. Mitään sellaista koko yläkoulun pihalla ei todella ollutkaan nähty. Muutoin täti ei erityisemmin välittänyt perinteisistä naisten asioista, ravintola-alan ihmisen ei tarvinnut opetella keittämäänkään. Ja olivathan miehet, nämä herkuttelevat herrat. Kun viimeisin mies oli saatettu hautaan ja poikaystäväkin liukeni, täti kertoi: mie juon piimää samasta lasista - niin kauan kun siihen mahtuu. Se taisi olla pelkkää rehvastelua, ilmoitus siitä, ettei hänellä ollut pienintäkään halua asettua mihinkään herttaisen vanhan rouvan rooliin. Sillä tädin koti oli kuitenkin aina siisti ja tyylikäs tädin valitsemaan "vaaleapunaisia pliseerauksia ja siroja posliinimaljakoita" -tyyliin.

Edellisessä postauksessa korvasin elämykset Heli Ryhäsen näyttelystä laittamalla huutomerkin elämys-sanan perään. Kuolemaan, elämän haurauteenhan ne liittyivät. Täti on nyt noussut portaat tyhjään huoneeseen, siihen, johon koko ajan nousee tuttuja ihmisiä ja joka silti koko ajan on tyhjä.  Psykologit sanovat, että ihmisen persoonallisuus kehittyy vuorovaikutuksessa. Kun lapsuuden ja nuoruuden tärkeistä ihmisistä iso osa on jo poissa (jo kolmas kiertoilmaus!), omakin oleminen tuntuu jotenkin ohentuneelta. On itsekin vähemmän, kun on osaa pienempää samoja asioita muistavaa joukkoa. Hemingwayn Kenelle kellot soivat -romaanin alussa oli runokatkelma, jossa ajatuksena oli, että on turha kysyä kenelle kellot soivat, ne soivat aina myös sinulle. Näin vanhemmiten alkaa ymmärtää, mitä kaikkea se tarkoittaa.