Viro näyttää olevan Helsingin kirjamessujen tämän vuoden teemamaa. Olen jo aloittanut valmistautumisen. Tai itseasiassahan Jaan Kaplinski esitteli Samaa jokea jo viime kirjamessuilla.
Luin sen juuri ja olen otettu.

Jan Blomsted näkee Helsingin Sanomissa nimen taustalla Herakleitoksen mietelmän siitä, että kukaan ei astu samaan jokeen kahta kertaa. Varmaan niin onkin, kirja on omaelämäkerrallinen  kertomus nuoruudesta ja tuntemuksista, jotka eivät palaa. Minulle tuli kuitenkin nimestä mieleen ensituttavuuteni Kaplinskin kanssa eli runokokoelma Sama meri kaikissa meissä. Mikään runokoelma ei ollut aikoihin mennyt sillä lailla ns. ihon alle kuin se, kun sen joskus 80-luvulla luin. Joidenkin kirjailijoiden teksti toimii niin.
 
Saman joen toisen päähenkilön, Opettajan, esikuva oli Uku Maasing, erikoinen mies, toisinajatteleva teologi, filosofi, kansatieteilijä ja runoilija. Siitä - ja päähenkilön elämänvaiheesta - johtuu, että kirjassa keskustellaan paljon filosofiasta ja uskosta ja mm. kuvataan nuoren miehen lähes panteistista uskonnollista elämystä. 
Käyn joskus lueskelemassa Kaplinskin blogia. Viimeisimmässä postauksessa  jumalat esiintyvät jonkinlaisina mielen parasiitteinä - mielenkiintoista lukea heti nuoren miehen kokemusten perään.
Kaplinskia on kautta aikojen pidetty toisinajattelijana, mutta minun mielestäni hän toisinajattelijoidenkin piirissä toisinajattelija, ei-odotuksenmukaisen toisinajattelun edustaja.

Ylläolevasta voisi päätellä, että romaani olisi raskas tai tylsä - ei, se on päinvastoin koukuttava. Keskustelut ovat tuoreita, nuoren miehen elämänkuvaus aidonmakuista, matka võrulaiseen maaseutumaisemaan ja sen ihmisten luo vie ennenlukemattomaan todellisuuteen. Ja taustana on jännite, i
hmisten kärvistely sosialismin dogmaattisimman vaiheen vaatimusten edessä. Kuvaus vyöryy sivuilla kuin vuolas joki sekin.

Minulle romaanista tuli itse asiassa mieleen Thomas Mannin Taikavuori, kirja joka päähenkilöltä jää kesken. Paitsi että kuvauksessa on jotain samaa vuolautta ja mehukkuutta älyllisyydellä terästettynä, niin molemmissa näkökulma laajenee yli virolaisen tai sveitsiläisen pikkukaupungin, kirjoissa vilahtelee eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä ja ajatuksellisesti liikutaan laajalti.
Taikavuori on minusta ollut jotenkin yleiseurooppalainen romaani, mutta Saman joen nuoren miehen mielenmaiseman kuvaus ehkä laajenee jatkossa Euroopan ulkopuolellekin. Hän lähtee lopussa Leningradiin itämaisia kieliä opiskelemaan. Toivottavasti siitä kuullaan lisää.   

Bernhard Schlinkin Viikonloppu
heti perään luettuna tuntuu vähän paperinmakuiselta jännittävästä latauksestaan huolimatta. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan jatkaminen taas kotouttaa puolestaan kummasti, kirjankielenkin läpi tunkeutuvaa savolaista syntaksia ei voi olla ihastelematta.