Vantaanjoen rantapuissa laulaa jo satakieli. Sen sentään tunnistan, vaikka olenkin muuten huono tunnistamaan lintuja laulusta.
Joskus vuoden 2000 tienoilla satakieli eksyi kesäpaikan rantaviitaan. Äiti tuntui erityisesti nauttivan sen laulusta ja muisteli Kannaksen satakieliä.
Luin lintukirjasta, että urossatakieli voi laulaa itsensä hengiltä kumppania turhaan etsiessään ja ahdistuin joka kerta, kun laulu alkoi. Mistäpä vaatimattomaan pusikkoomme nyt kaksi satakieltä olisi eksynyt.
Nauhoitin automaattisen vastauksen kännykkääni taustana satakielen laulu, joten sen laulu melkein ikuistui tai kaikui ainakin kännykän hajoamiseen asti.

Siellä samalla pihalla laulaa alkukesästä lintu, jota en tunnista. Yritin kysellä itseäni viisaammilta, millä linnulla on "viuhkamaisesti aukeava liverrys". Synesteettiseen ajatteluun taipuvainen, lintuja tunteva ystävätärkään ei siitä ymmärtänyt. Eikä edes sitten kun yritin matkia lintua - se kuulosti kyllä omissa korvissakin lähinnä iha-ha-haalta.
Mutta sitten luin talvella Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevään, jossa kerrottiin "peipposen hopeisesta sirkkelistä". Peipponen, tiesin heti!

Kone oikuttelee ja takuukorjaukseen nouto näyttää kestävän, mutta tuikkaisen postauksen hengissä olon merkiksi.