Vanha ammattijärjestöjohtaja yllätti minut lähtiessään eläkkeelle joskus parisenkymmentä vuotta sitten. ITC-alalta, joka oli etulinjassa tämän tehostamisen, venyvien työaikojen ja jatkuvasti saatavilla olon suhteen.
- Tämä me vielä maksetaan kalliisti. Lapsissa, hän sanoi.

Minut se yllätti, koska en milloinkaan aikaisemmin ollut kuullut miehen puhuvan mitään lapsista.
Niihin aikoihin maailma oli muuttunut nopeasti, eikä vain sillä alalla. Tekemisen tarkoitus oli kääntynyt jotenkin päälaelleen. Ei tuotettu enää tavaroita tai palveluita ihmisille, vaan rahaa omistajille. Rahaahan oli tietysti pitänyt aiemminkin tehdä, mutta ei näin itsetarkoituksellisesti eikä näin kasvottomille, kaiken vaikuttamisen ulkopuolella oleville, luonnonvoimanomaisille kohteille. Eikä tällaisella tahdilla. Ihmisten oli vain pakko mukautua siihen, kaikenikäisten - myös lasten. Työelämän puristukseen oli tullut lisää kierroksia ja tavalliseen perhe-elämään oli yhä vähemmän aikaa ja voimia.

Miehen repliikki on tullut monta kertaa mieleen.
Nyt se tuli mieleen, kun kommentoin mm:n postausta  yksittäisten vanhempien syyllistämisestä. Vastasin siihen vähän liian kepeästi. Puhuin meistä epäammattimaisista vanhemmista, joille jää aina tietty syyllisyys.
Mutta nyt minulle tuli syyllisyys omasta kommentistani. Vanhemmat varmaan yrittävät parhaansa kuten aina. Ne, joilla on voimia ja kykyä siihen tässä yhteiskunnan myllyssä, jonka kierrokset ovat koko ajan kovempia. Kaikilla ei ole. Nyt kun lama - ilmeisen väistämättä - on tulossa, kierrokset varmaan kiihtyvät joidenkuiden kohdalla ja joitakuita keskipakoisvoima heittää  ulos. Jotenkin vanhempia pitäisi tukea muidenkin kuin lähisukulaisten tai “yhteisöjen”.

Löysää ja epäkonkreettista voivotteluahan tämä on. Mutta eikö niitä verohelpotuksia tosiaan voisi jättää toiseen kertaan ja käyttää kerättävissä olevia varoja kipeämpiin tarpeisiin? Jotka pitkällä tähtäyksellä sittenkin ovat kannattavampia.