Ihmisellä on häpeän hetkiä, jotka vuosikymmenien jälkeenkin nousevat silloin tällöin mieleen, että niitä voisi hävetä uudestaan.

Yksi on tämä: olen alle kolmekymppinen ja menossa tilaisuuteen työasioissa. Oven avaan kodikkaan pyöreä, vanhempi täti-ihminen, jolla on päällään äitini siivoustakkia muistuttava, edestä napitettu puuvillakaapu. Hän toivottaa minut ystävällisesti tervetulleeksi ja kehottaa riisumaan takkini eteiseen. Riisun ja menen sisään. Sohvaryhmän ympäriltä ponnahtaa muutama pukuherra pystyyn ja rupean kättelemään. Täti-ihminen on parhaillaan kaatamassa herrojen kuppeihin kahvia ja hän asettuu hymyillen rivin viimeiseksi. En kuitenkaan kättele häntä, eihän keittiöhenkilökuntaa kuulu kätellä - sellaisestahan kerrotaan vitsejä, kun joku maalainen on kätellyt ravintolassa tarjoilijaa. Naisen ystävällinen hymy katkeaa kuin leikaten ja tilalle tulee outo ilme, jonka syy jää epäselväksi - hetkeksi. Kun tilaisuus alkaa, ymmärrän. Nainen on ko. organisaatiossa johtavassa asemassa, varsinainen grand old lady, jonka kaikki muut tuntevat .

Tottakai grand old lady keittää ja tarjoilee kahvin, koska muut ovat pukuherroja!  Ja minä, joka mielestäni kuulun tasa-arvotaistelijoiden eturintamaan, olen luokitellut hänet ulkonäön ja sukupuolen perusteella ihmiseksi, jota ei tarvitse kätellä!

Nyt kun itse olen näkymättömien täti-ihmisten iässä, muistelen tätä tietyissä tilanteissa eräänlaisena lieventävänä tekijänä joidenkin muiden kannalta. Suvaitsevaisuuteni anatomia alkaakin hahmottua: olen itse aikoinani tehnyt

ja voisinpa varmuudella käyttää mennyttä aikamuotoa! melkoisen joukon niitä mokia, joista muita voisi paheksua. Jos siis olisi varaa.

Tällä kertaa moka tuli mieleen

tästä syystä, mutta oli liian pitkä toisen blogiin.