Neljä päivää Helsingin Kirjamessuilla. Taisin oudoksuttaa siellä tapaamaani vanhaa tuttavaa perustelemalla, että ”kun täällä on niin hauskaa”.  Raaskin ostaa vain muutaman lahjakirjan, mutta tein listaa kirjoista, jotka pitää tilata kirjastosta itseä varten. Pääkategorioita näyttää olevan kaksi: lähihistoria ja saksalainen kirjallisuus,

Helsingin todellisuutta 1914-18 kuvaavat kirjoissaan ilmeisen mielenkiintoisesti ja havainnollisesti Samu Nyström ja Tuomas Hoppu. Kirjallista elävyyttä on kaikesta päätelleni myös Heikki Ylikankaan Rata Rautuun-kirjassa, joka kuvaa sisällissodan tärkeää ja erikoista taistelua Kannaksella. Bair Irincheev purkaa yhtä toisen maailmansodan aikaista suomalaismyyttiä myös venäläistutkijan kanssa toisesta näkökulmasta. Erkki Wuolijoen Silinteri ja silkkihuivin -kirjan, Wäinö ja Sylvi Wuolijoen tarinan kautta lähihistoriaan avautuu persoonallinen ikkuna - sitä paitsi liikutaan kesäkodin naapurustossa.

Lähihistoria herätti sen verran kiinnostusta, että istumapaikkaa ei juuri löytynyt. Sama koski Saksa-teemaa – liian pienet estradit oli valittu sillekin. Saksalaisromaaneista eniten kiinnostuin Judith Schalanskyn omaperäisestä Kirahvin kaula -romaanista. Toinen saksalainen listallani on poliittinen dekkari, Yassin Musharbassin Radikaali. Spiegelin toimittaja on tutkinut asiaa ja mm. tehnyt taustatyötä John le Carrélle.

Ilkka Remeksern Omertan lain olin jo lukenut, tukka oli noussut pystyyn nimenomaan sen EU:n pankkimafiaa koskevan faktaosaston takia. Messuilla jaetussa Kansan Uutisten Viikkolehdessä ollut Esko Seppäsen arvio hiukan lievitti kauhua.

Kotimaisesta kaunokirjallisuudesta otin listalle vain Kirsti Ellilän Kaivatut .

Kjell Westön Kangastus 38:n olin lukenut ennakkoon ja ostin sen tyttärelle. Aika kiinnostaa itseäni, tyttärestä en tiedä. Nautittavasti kirjoitettu, humaani ote ja historiaoptimismi, sellaista mielellään luettaa - eikä ole pienten lasten kiireiselle äidillekään liian pitkä. Itse asiassa tietty dekkarimainen loppu hätkähdytti minua hieman. Lopun valossa täytyy lukea kirja uudestaan. Mutta nautin varmaan siitäkin.

Anja Snellmanin Pääomakin oli luettu etukäteen. Snellmanin kirjoista minusta paras ja taustoittaa kaikkea, mitä Snellman on julkaissut.  

Molemmat ovat varmaankin Finlandia-ehdokkaita, mutta minä antaisin Finlandiani Riikka Pelon Jokapäivänen elämämme-romaanille, Maria Tsvetajevan ja hänen tyttärensä tarinalle. Sen aika ja teemat kiinnostavat: neuvostoajan alun vaikeudet, uudistuksellisuuden ja innon lyhyt aika, sen hyytyminen vainoihin ja monenkertaisiin valheisiin, jotka ”totuuden puvussa kiertää maailmaa”, Tsvetajevan kirjoittamisen pakko, joka tallaa alleen kaiken muun. Romaani on makuuni pitkä, mutta maalauksellinen, runollinen kieli kuljettaa. Raivostuin itselleni, että missasin messuilla erehdyksessä hänen esiintymisensä.

Elokuvaa odotan…

Claes Olsson kertoi tekevänsä pitkää elokuvaa Edith Södergranin ja Elmer Diktoniuksen tapaamisesta Raivolassa 1922 – osana ohjaajan Hiljaisuus- teemaa. Hiljaisuus pitää ehdottomasti käydä kuulemassa ja filmi näkemässä, kun se tulee teattereihin.

Tutustuin Mikiin

Westön kylkiäisenä sain dekkarin Miki-kirjana. Joku tuttava kertoi lukevansa siinä muodossa Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-tiiliskiveä sänkylukemisenä. Mukavampi ajatus kuin tabletti sängyssä. Elektroniikkaa vieroksuva amerikanserkku lähetti aihetta sivuavan you tube-mainosvideon, joka naurattaa meitä änkyröitä.