Sofiassa asuvalta ystävättäreltä tuli kirje. Hän kauhistelee ottaneensa uudenvuoden vastaan kotona ja yksin. Viime vuonna hän osti ystävättärensä kanssa kalliin illalliskortin siihen hienoon hotelliin, jossa aina ennen ex-miehen (viimeisen, ehkä toiseksi viimeisenkin, tuskin ensimmäisen) ja ystävien kanssa juhli. Hotellin kaikissa neljässä ravintolassa oli aikoinaan jatkuvasti erilaista ohjelmaa, musiikkia, villiä tanssia, ihmiset kulkivat ravintolasta ja pöydästä toiseen ja ihanaa oli. Mutta viime vuonna: ei mitään, hiljaista, rauhallista, yksi ainoa ohjelma, hidasta tanssia - ikävystyivät melkein kuoliaiksi, vaikka illalliskortti oli maksanut 200 levaa! (= n. 100 euroa,  keskipalkka maassa vähän alle 300 euroa). Siksi hän nyt jäi kotiin.

Voin keksiä ainakin pari selitystä. Ehkä muutkin olivat vakioasiakkaita, joille kaikille oli tapahtunut viimeisen 40 vuoden aikana jotain, mikä pani tanssimaan vain hitaita.
Ehkä ne ihmiset, jotka pystyivät tanssimaan villisti, menivät muualle, jossa sen voi tehdä halvemmalla.

Tuli mieleen toinen tuttavan tuttava, joka sanoi, että latinalaiset miehet eivät enää ole sellaisia gentlemanneja kuin ennen. Kun suomalainen vaaleaverikkö seisoi neljäkymmentä vuotta sitten kadunkulmassa karttaa tutkimassa, niin kyllä oli kohteliasta opasta tarjolla. Mutta nyt sama vaaleaverikkö joutuu pyytämää apua ja saako silloinkaan.

Raportoin ystävättärelle, että minä taas otin uudenvuoden vastaan ex-miehen kanssa. Nestori katsoi tv:stä urheilua - koko ajan sitä joltain kanavalta tuntui tulevan - ja minä luin. H-hetkellä olimme juuri saaneet syödyksi keitetyt nakit ja omatekoisen perunasalaatin. Olisi ollut tuomisina saatu kuohuviinipullo, mutta Nestori ei halunnut eikä se oikein nakkien kanssa olisi sopinutkaan. Keitin irlantilaiset kahvit - yhdet, etteivät olisi vieneet yöunia.