…unessa siis.
Digiänkyränä luen iltaisin sängyssä. Nyt luin Jason Lutesin sarjakuvakirjaa Berliini, kivinen kaupunki, jossa kerrotaan 20-luvun lopusta, ajasta jolloin poliittiset intohimot velloivat kaupungissa. Natsit toisaalla, toisaalla kommunistit, punaisiksi kutsutut. Tarina rakentuu yksittäisten ihmisten kokemuksista. Sävykäs, hieno kirja.

Unessani ohjasin sitä tv-näytelmäksi. Nuori miesnäyttelijä ei kuitenkaan periaatteellisista syistä suostunut millään lausumaan repliikkiä minä olen punainen. Häntä oli pakko huijata. Suostuttelin häntä lausumaan erilaisia minä olen -repliikkejä sekä laulamaan Kaksi ruusua. Sitten leikkasimme kohdasta ...ja toisen ruusun kukka on punainen... tuon viimeisen sanan ja liitimme sen minä olen -repliikkiin. Se kuulosti kyllä hiukan erikoiselta yhdistelmältä, mutta sen jälkeen voimme jatkaa näytelmän purkittamista.

Mistä sain itseltäni siis toruja? Huijaamisesta? Julkisivun ylläpidossa vai mistä? Olenko siloitellut totuutta kohtuttomasti esimerkiksi täällä blogissa, jota tulee tänään kirjoitelluksi vuoden? Vai oliko tämä toiveiden toteutuma -uni, halusin olla kekseliäs edes unessa?
Tosin oikeasti ko. kohdassa lauletaan…ja toisen ruusun kukka on valkoinen. No tästähän keittiöpsykologille avautuisivatkin taas ihan uudet psykologisoinnin mahdollisuudet!