Tuulen Viemän Rhett Butlerista on tehty kirja. Suvi Ahola oli Otavan järjestämässä, kirjaa käsittelevässä  seminaarissa ja kirjoitti siitä sunnuntain Hesarissa otsikolla Äidillinen Rhett Butler on joka tytön unelmarakastaja!

Oivalluksen naksahdus. On tosiaan pantu merkille, että tämäntyyppisten suurten rakkausromaanien sankareissa on usein jotain, joka tuo enemmän mieleen tosielämän naisten kuin miesten käsitykset. Heidän repliikkinsäkin kuulostavat sellaisilta, että naisenhan ne on täytynyt kirjoittaa heidän suuhunsa. He ymmärtävät naista.
Poikatyttö - jollaiseksi Kirsti Manninen Aholan mukaan määritteli Scarletin lisäksi myös Aino Räsäsen Soita minulle Helenan päähenkilön - kaipaa hänen mukaansa äitiä. Äidillinen Rhett ja Jari auttavat tyttöjä irtautumaan oikeasta äidistä  ja tytöistä tulee naisia! No, lämpöä, empatiaa, ehdotonta hyväksyntää - kukapa ei kaipaisi.

Mutta sopiiko tuo Rhettiin?  Ei ainakaan mielikuvaani hänestä, joka on kylläkin reilusti yli 40 vuoden takainen ja hämärä. Kirjaakaan minulla ei ole. Kaivan sen sijaan vintiltä Soita minulle Helenan ja selaan. Helena on suruissaan nukahtanut kylässä käydessään naapurinisännän Jarin, tämän romanttisen sankarin, sänkyyn:
Ennen lähtöään Jari astui varovasti huoneeseen ja katsoi nukkujaa.
- Rakas lapsi!
Hänen sydämeensä tulvahti ääretön hellyys. Helena näytti siinä niin valkealta ja avuttomalta.

Nämä ihanat Rhettit, Jarit ja muut ovat siis lihaksikkaaseen vartaloon ja viiksien sekä tuuheiden silmäkarvojen taakse naamioituja äitejä! Ehkä, mutta en silti usko mihinkään homoeroottiseen selitykseen, vaikka nimenomaan poikatytöt mainittiinkin, vaan pikemminkin toiveajatteluun täydellisesti ymmärtävästä partnerista.

Äijäviihteen, kuten dekkarien, sankarit toimivat toisin ja puhuvat toista kieltä. Entä niiden naiset? En väitä, että olisin kovin asiantunteva äijäviihteessä(kään), mutta viskiä juovien, sovistis-kyynisten dekkareiden tyttöystävissä tai Bond-tytöissä on jotain etäisesti tuttua. Keitä muistuttavat nämä juonikkaat, taitavasti ampuvat, pieneen satunnaiseen lemmiskelyyn aina valmiit tytöt? Eivät kai itseään dekkareita - eivät kai nämä tytöt olekin miehiä, joilla on vain päällään isorintainen, kapeavyötäröinen valepuku ja joiden kehräävällä äänellä lausutut repliikit kulkevat äänenmuuntimen kautta? Onko niissäkin kirjoissa - näin yksinkertaistaen -  unelma täydellisesti ymmärtävästä partnerista; sellaisesta, joka ei arvostele, valita, vaadi tunteiden erittelyä tai sitoutumista? Kenestä ne sitten auttavat irtautumaan? Kavereistako?

Miehet Marsista, naiset Venuksesta; mutta näissä kirjoissa siis toisinpäin.
Kun tosielämässä tapasi tällaisen melkein kuin omasta suusta -repliikkejä päästelevän Venuksen miehen, hänestä tuli korkeintaan hyvä ystävä. Rakastettuja tuli niistä toisista, joitten repliikit olivat outoja ja käytös käsittämätöntä, mutta ilmeisesti feromonit tuoksuivat oikeilta. Vastakohtaisuuden jännite, mutta tärkeintä oli kuitenkin se jokin, jolle ne ovat tosiaan keksineet nyt tämän tieteelliseltä kuulostavan nimen ja selityksen: feromonit. Ja se paikka taas, jonka ne panevat ylösalaisin, on Hesarin tiedesivujen mukaan neligrammainen hypotalamus.

Epäilen kyllä, että Rhett Butlerillakin oli oikeantuoksuiset, sytyttävät feromonit. Ainakin monen lukijankin hypotalamus aktivoitui koko neljän grammansa voimalla.

Hartaudella, elämystä odottaen
Luin Tuulen viemää joskus murrosiässä. Kun 70-luvulla tätä Vivien Leigh - Clark Gable -filmiä esitettiin Helsingissä, päätin mennä katsomaan. Jo pienen leffateatterin lämpiössä Kurvin kulmalla aisti vahvan tunnelman. Ilmassa oli suuren elämyksen odotusta, naisvoittoisen yleisön hartaista katseista oli lukevinaan sitä. Kun pääsimme sisään, salissa ei hälisty, vaan tunnuttiin keskityttävän tulevaan. Tuntematon, vakavakatseinen nainen vieressäni tarjosi minulle pastillia, olimmehan sisaria tämän suuren tarinan edessä. Se oli ainoa kerta, kun tuntematon ihminen on tarjonnut minulle mitään leffateatterissa.