Mediariippuvaisen ihmisen vuosi ei ole alkanut ihan hyvin. Yle Puheen muutoksesta ruikutin jo etukäteen, mutta nyt siitä on sitten kokemusta. Ei ihan niin paha kuin pelkäsin, mutta riittävän.
Paitsi että kanava lähettää urheilua "ilman uutisten aiheuttamia katkoksia", Sakari Kilpelän vetämä aamuohjelmakin on korvattu kikattelevalla Olga K:lla. Ehkä tavoiteltu nuori naisyleisö pitää Olgasta, mutta pitääkö se myös urheilusta? Tai politiikkaradiosta, joka on yksi viimeisiä suosikkejani kanavalla? Ja missä muuten ovat Holle Holopaisen presisoinnit ja spekuloinnit?
Kanavan profiilista tulee mieleen se lapsena leikitty leikki, jossa yksi piirsi hahmon pään, peitti sen ja seuraava piirsi keskivartalon, sekin peitettiin siltä, joka piirsi jalat. Sitten paperit poistettiin ja naurettiin eriparisista osista koottua sekasikiötä.

Teemalta on alkanut Ville Haapasalon Silkkitie -ohjelma. Odotin sitä ja muistissa (!) oli upea japanilaisten tekemä sarja, jota lapsen kanssa yhdessä katseltiin 80-luvulla. Haapasalon ohjelma on tietysti ihan erilainen, mutta kiinnostava sekin näin ensimmäisen jakson perusteella arvioiden.

Keski-Aasia alkoi kiehtoa minua, kun luin Matias Aleksanteri Castrenin matkakuvauksia Altailta. Sittemmin olen lukenut ja katsellut aiheesta kaikenlaista ja kerran käynyt paikan päälläkin ihailemassa satujen Samarkandia ja kukkivaa Ferganan laaksoa. Mutta nyt eksotiikaksi riittävät tv-filmit ja kirjat.
Kuten
vaikka Kirsi Merimaan Mustan kirveen kuvaukset Kazakstanin keltaista, punaista, oranssia ja vihreää leiskuvasta villirapaperiarosta, jonka laidalla paimen mustalla hevosellaan ohjaa kimeästi viheltäen lammaslaumaansa pois tämän oksaalihappoisen herkun ulottuvilta. Vuorten ääriviivat piirtävät taivaan sineen suuria lempeitä kaaria. Muutama aavikkohaukka liitelee rauhallisena raparperiaron yllä saalista etsien.
Lampaat olivat varmaan mustaa karakulia, yksi kellastunut valokuva minullakin on niistä.

Kun katselimme vanhaa Silkkitietä, tytär oli neli-viisivuotias, mutta istua napitti iltaisin vierelläni. Kun meille näytettiin luolaa, jonka seiniin oli maalattu kuvia nuoresta Buddhasta, sormet siinä buddhalaisten ikuisuutta symboloivassa asennossa, jossa peukalot ja etusormet muodostavat ympyrän, tytär innostui.
- Reikiä nolla, äiti, se sanoo, että reikiä nolla! tunnisti hammastahnamainoksia katsellut tytär riemukkaana. 
Mahtaako nyt katsella Haapasalon ohjelmaa, täytyykin kysyä. 

Ainoa uudenvuodenpäätös: en osta enää ainuttakaan silmälasikoteloa. Vuoden viimeisellä viikolla hukkasin kaksi, siis viimeiset siitä kaksinumeroisesta määrästä, joka vuosien varrella on kyydistä pudonnut.
Jokohan muuten kohta ehdin ompeluttaa jotain Samarkandista neljättäkymmenettä vuotta sitten ostamastani kaanin atlaksesta, kaksipuolisesta silkistä? Esimerkiksi silmälasikotelon?