Vanhempieni entiset kirjat ovat pääosin vintillä maalla. Sukuraamatun vuodelta 1832 otin parempaan talteen tunnesyistä. Kesäpaikan vintillä olisi voinut olla sillekin parempi ilmasto kuin keskuslämmityskerrostalossa – tosin minulla ei ole ollut moneen vuoteen patterit päällä muualla paitsi kylpyhuoneessa. Lämmintä on silti, melkein 20 astetta näyttää mittari. Sen sijaan en ymmärrä, miksi otin hyllyyni lakikirjat vuodelta 1909 ja 1914. Mutta toisen välistä löytyi mm. tällaisia seteleitä:

WP_000268-normal.jpg

Vuodelta 1918, mutta eivät Kansanvaltuuskunnan painattamia; niihin olisi lyöty mitätöity-leima. 25 pennin seteleistä toinen on taittamaton, sitä ei ole tarvinnut käyttää.  Siksikö, että oli aika, jolloin ei ollut juuri mitään ostamista?

Vilua ja nälkää

Näitä on mielenkiintoista hypistellä näin, kun olen juuri lukenut Samu Nyströmin Helsinki 1914-1918. Kirja taustoittaa ja myös kuvaa sisällissotaa havainnollisesti. Minulle oli yllätys, miten paljon taustalla loppujen lopuksi oli kysymys maailmasodan synnyttämästä sotataloudesta, joka vei elintarvikkeet kaupungeista, köyhdytti suurimman osan kansasta; vei työt ja pani näkemään nälkää ja kokemaan kylmyyttä.

Varmaankin Linnan Pohjantähden takia olen aina mieltänyt torpparikysymyksen ja torpparit keskeiseksi tekijäksi sisällissodassa. Mutta kirjasta ymmärsin, että merkittävämpi voima olivat kaupunkien työläiset. Helsingin punakaarti muodosti sodan alkaessa jo 4000 jäsenellään kolmasosan koko maan punakaartin vahvuudesta.

Nälkä kärjisti maalaisten ja kaupunkilaisten välejä. Nälkäänäkevät kaupunkilaiset katsoivat – osin oikeutetustikin – että ruoka hävisi, kun maanviljelijät keinottelivat ja halusivat hyötyä sotataloudesta. Jos voista sai Lontoossa ja Pietarissa paremman hinnan kuin Helsingissä, jossa tyytymättömyyden patoamiseksi oli asetettu rajahintoja, niin voita ei riittänyt omalle väelle. Mutta voi oli vasta alkua. Leipä, jauhot, liha, kala, ylipäänsä kaikki ruokatarvikkeet hävisivät. Syötiin turnipseja ja lanttuja - jos saatiin. Leipään laitettiin ensin perunajauhoja, sittemmin jäkälää ja lopulta selluloosaa, josta syntyi ikeniä verille repivää leipää. Silakkamarkkinoilla silakat myytiin päivässä. Halotkin hävisivät ja kallistuivat ja paleltiin. Hinnat kymmenkertaistuvat, palkat eivät pysyneet alkuunkaan perässä – jos töitä ylipäätään oli. Ankarimmin tämä koski tietysti heikoimmassa asemassa olevia. Rajahinnat, elintarvikekortit ja muu säännöstely eivät paljon auttaneet, kun ruokaa ei riittänyt edes säännösteltyjä määriä. Vaikka rahaa olisi ollutkin, sillä ei välttämättä saanut oikein mitään.

Koko Eurooppa näki nälkää ja koki inflaation sotavuosina, pohjoismaatkin. Mutta Suomi oli omaa luokkaansa. Tukholmassa hinnat 2,4-kertaistuivat sotaa edeltävään aikaan, Helsingissä 10-kertaistuivat.

Vähän aikaisemmin luin Erkki Wuolijoen Silinteri ja silkkihuivi -kirjan, joka kuvaa myös samoja aikoja, vaikka  perspektiivi on pidempi ja painotus otsikon kuvaama. Erityisesti kuvataan nimittäin Wäino Wuolijoen diplomaattiaikoja. Kirjasta selviää, miten keskeinen henkilö Wuolijoki oli vuosisadan alun politiikassa. Ja myös tuota em. elintarvikepulan aikaa sivutaan – voimellakat ja uhkaavasti käyttäytynyt kansalaislähetystö saivat Wuolijoen kimpaantumaan ja eroamaan elintarvikeasioista vastaavan senaattorin tehtävästä. Kiinnostavaa luettavaa kaikkineen!

o

Se on vain sukupolven päässä: isäni ja äitini olivat pikkulapsia noina vuosina. Maalla kylläkin, jossa heidän elämänsä oli vaatimattomissa perheissäkin varmaan toisenlaista kuin nälkiintyneiden kaupunkilaislasten. Kun nyt seuraa, missä monissa kehittyvissä maissa mennään, tiettyjä yhtäläisyysksiä on näkevinaan. Mutta ehditäänkö siellä koskaan päästä nälästä ja eriarvoisuudesta? Vai mihin me joudumme yhdessä jo ennen sitä?