Olen vihdoinkin löytänyt Gogolin päällystakinperijän (ei siis manttelin-)!  Muistelen hakeneeni sellaista jostain kaksikymppisestä alkaen. Nabokov? Oleša? Tatjana Tolstaja? Ei, mutta Mihail Šiškin! Olen juuri lukenut Neidonhiuksen ja se on huikea. Kaikki osuu siinä täsmälleen paikoilleen niin kuin Gogolillakin. Gogolin tekstit ja hänen italialaisympäristönsäkin muuten vilahtelevat tekstissä.

Venäjänopettajani sanoi Šiškinistä, että ”vaikea” ja ensimmäinen reaktioni oli hämmästys. Mutta ymmärsin kyllä, että jos odottaa juonikertomuksia, Šiškin hämmentää. Hänen tarinansa ovat ns. moniäänisiä. Niissä puhuvat monet henkilöt, tulkin kääntämät venäjänkieliset turvapaikanhakijat Sveitsissä, tulkin aikoinaan tuntemat henkilöt ja vieläkin kaukaisemmat venäläiset. Lopulta on kuitenkin kysymys kirjailijan ja lukijan välisistä viesteistä. Olen siellä, missä tekin.

Yksi Neidonhiuksessa pistäytyvistä henkilöistä selittää, miksi hän siteeraa Xenofonia, jonka kirjoituksista on aikaa kolmatta tuhatta vuotta. Kuvitelkaa mikä määrä ihmisiä on tällä välin luikahtanut pois (niin hän sanoi, luikahtanut, miten epämiellyttävä sana), mutta nuo kreikkalaiset ovat säilyneet, koska hän kirjoitti heidät muistiin. Šiškin kirjoittaa venäläisiä muistiin, enimmäkseen venäläisten elämän armottomuutta ja julmuutta, mutta myös onnellisia hetkiä. Ja miten! 

Erno Paasilinna sanoi, että hyvä kirjallisuus todentaa lukijan kokemuksen. Sellaisia paikoilleen loksahduksia huomaa löytävänsä lähes joka sivulta. Pieniä asioita, paralleelejä, jotka on ilmaistu niin tarkasti, että ne tunnistaa heti omiksi kokemuksikseen. Tie keikuttaa lanteitaan. Muurahaiset ryömivät jo pitkin sivua kuin irronneet kirjaimet. Tosin jää miettimään, kokeeko ne vasta nyt luettuaan niiden täsmällisen ilmaisun.

Vappu Orlovin käännös tekee elämyksen mahdolliseksi. Hän itse suhtautuu FB-kehuihin vaatimattomasti, mutta kirja on tosiaan ”kirjoitettu suomeksi” niin kuin Šiškin sanoo. Se onkin tärkeää. Yritin lukea toista nykyvenäläistä kirjaa, jonka teksti kyllä onkin varmaan mahdoton suomentaa, mutta suomennos ei jotenkin asettunut tekstin päälle. Tuntui kuin joutuisi lukemaan häiritsevää kaksoiskirjoitusta, ja lopetin.

Kupolit kimaltelevat

Olen tehnyt serkkua varten kuvitettua tarinaa hänen isänsä viimeisistä maisemista, käynyt Pietarissa kävelemässä hänen työmatkansa. Juuri kun hän oli kääntymässä työpaikkansa portille, näin hänen katsovan Nevan vastarannalle. Siellä paistoivat nyt kultaiset kupolit – paistoivatko silloinkin? Eivät. Vastarannalla oleva luostari oli lopetettu ja 30-luvun alussa sitkeimmin paikalla pysyneet munkit oli viety leireihin. Tämäkin pieni yksityiskohta oli osa julmuuden historiaa. Nyt paikalle oli rakennettu Marian Kuolonuneen nukkumisen kirkko, jonka kupolit siellä kimaltelivat.

Pian matkalta palattuani kävin katsomassa Andrej Zvjagintsevin Leviatanin. Se päättyi myös kupoleihin rannalla. Ortodoksikirkon tukema korruptoitunut yhteisö oli murskannut paikan omistaneen miehen ja ominut tontin. Itku pääsi tätä jatkumoa ajatellessa. Lopulta huomasin, että olin viimeinen Maximin salissa, josta ”liike-elämän vaatimukset” myös kohta tekevät historiaa.

Blogilista lopettaa ja se on minullekin lisäsyy poistua takavasemmalle. Motivaatio on huvennut. Mutta kiitoksia menneistä ajoista kävijöille ja muille asianosaisille!

PS 21.5.

Maximin kävikin sitten ilmeisesti hyvin.