Piirtelin lapsena pehmeälle käärepaperille ihania liehuvahelmaisia prinsessoja. Ne tulivat kai saduista, toisesta innostukseni kohteesta. Myöhemmin alakoulussa opettaja kehotti meitä piirtämään prinsessan. Koska olin lukenut lehtiä ja halusin osoittaa maailmantuntemustani, piirsin naisen, jolla oli jakkupuku ja kävelykengät ja kirjoitin vielä varmuuden vuoksi alle: Prinsessalla on harmaa kävelypuku. Opettaja hymyili jostain syystä työtäni katsoessaan.

Kun kyllästyin prinsessoiden piirtämiseen, kysyin joskus mammalta tai mummolta, mitä piirtäisin. Heidän ehdotuksensa olivat mielestäni aika tylsiä: lehmä tai kahvipannu, mutta piirsin ne silti, koska tunsin sen velvollisuudekseni tätä harrastunutta yleisöäni kohtaan.
Mummo muuten oli hyvä piirtämään sian sisäelimineen ja hän muisti aina kertoa, että sian sisäelimet muistuttivat eläimistä eniten ihmisten sisäelimiä. Mummo oli ollut välskärin apuna ja opissa vähän aikaa risteilijällä, joka isorokkoepidemian vuoksi oli pysäytetty Riian satamaan. Aika oli siis 1800-luvun loppu.
Enotkin piirsivät, toinen heistä oli käynyt Ateneumin iltalinjan ja aloittanut mainospiirtäjänä vähän ennen talvisotaa, jossa sitten katosi.

Oppikoulussa meitä oli viiden tytön ystäväpiiri, joka oli kiinnostunut kuvataiteista. Yksi oli loistava piirtäjä ja maalaaja ja me pari muutakin kohtalaisia. Tai itse olin hyvä piirtäjä, mutta värini luisuivat aina pullonvihreä-sinipunainen -akselille, enkä pitänyt töistä itsekään. Enemmän olin kiinnostunut  katselemaan kuvia ja lukemaan taiteilijoista ja taiteesta.
Isällä oli tapana ostaa tietokirjoja kiertelevältä kirjaedustajalta ja taisi olla Otavan Iso tietosanakirja, jonka kylkiäiseksi sai valita jonkin teoksen. Kun isä antoi minun valita, otin Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historian. Sen lumoissa olin niin pitkään, että yksi luokkakaveri kysyi minulta myrkyllisesti - muttei aiheetta - miten ihmeessä kuvittelin, että koko totuus olisi yhdessä kirjassa.

Kukaan meistä viidestä ei hakeutunut  kuvataidealalle - tai paras piirtäjä haki Taideteolliseen, muttei päässyt ja opiskeli jonkin aikaa taidehistoriaa sivuaineenaan. Samoja luentoja minäkin kuuntelin.
Parista tuli harrastajamaalareita ja meistä muistakin näyttely-yleisöä.

Vein myös lastani näyttelyihin ja aikanaan hän oli kuvataidekoulussa. Sitten tuli kapinavaihe, hän kieltäytyi lähtemään äidin mukaan näyttelyihin ja lopetti kuvataidekoulun. Yläasteella hän halusi kuitenkin aloittaa kuvataidekoulun uudestaan ja kuvataidelukioon pääsy oli toiveiden täyttymys. Tytär opiskelikin myöhemmin taideteollisuusalaa vuoden, mutta vaihtoi sitten suuntaa.
Tyttären tytär jatkaa kuvataideharrastusta vauvojen värikylvyssä.

Tarkemmin en osaa selittää, mistä viehtymys tulee.
Yllä olevasta voisi päätellä, että sitä on ehkä geeneissäkin. Mutta minulle tuottaa tarkemmin määrittelemätöntä nautintoa seisoa taideteosten edessä ja antaa niiden vaikuttaa. Miettiä, mitä taiteilija on ajatellut ja antaa omien assosiaatioiden lentää.

Käyn ryhmässä ja yksin näyttelyissä, viimeksi Kiasmassa katsomassa Damien Hirstiä ja aikalaisia sekä pudottamassa äänestyslippuni Ars Fennica -ehdokkaiden näyttelyn uurnaan. Se meni Charles Sandisonille, jonka kirjaimia vilisevä, peililattiainen huone muistutti kovasti sitä elämäntunnetta, joka minulla maailman muutoksissa on.
Ehkä sana "muistuttaa" on jonkilainen avain taidekokemusteni selittämiseen.  Kokemukset linkittävät asioita toisiinsa ja järjestävät kuvaa maailmasta.