"Paikka hävittää ajan." Nadjan huoneessa Markku Envallin Jäät lähtevät-romaanista kuultu sitaatti oli melkein kuin omasta suusta.
Kävin sillä ainoalla paikalla, johon minulla on elinikäinen suhde, entisellä mäkituvalla Kanta-Hämeessä, maisemissa jossa suku on tänä vuonna tullut asuneeksi kaksisataa vuotta.
Mutta aivan kokonaan paikkakaan ei hävitä aikaa. Maan muodot ovat samat, mutta on tullut uusi tie haavoittamaan maisemaa, lapsuuden ihmiset ovat poissa, monet rakennuksetkin. Itse olen tíetysti melkein sama:-).

Näin kerran unta, jossa seisoin taidemuseossa. Katselin tummasävyistä maalausta, jossa oli kumpuja ja karkeaa heinää, joka kuutamossa näytti siniseltä.
- Suomenlinnasta, 1400-luvun mestarin työ, sanoi joku. Yhtäkkiä näin, miten heinät heiluivat tuulessa ja tajusin, että olin ajan ja paikan risteyksessä. Uneen liittyi vielä hyytävä tieto siitä, että jään viidensadan vuoden taa, jos en pysty peittämään sitä, että näen ruohojen heiluvan.

Mökillä myyrät olivat olleet liikenteessä.  Kaksi varsinaista silmäterääni, maatiasluumu ja lahjapäärynä oli jyrsitty hengiltä. Olin osannut varustautua vain jäniksiin ja verkottanut puut.  Luumussa ei ollut tyvensuojusta, päärynässä oli, mutta kun spiraalien välistä näkyi sentti-pari kuorta, se spiraali oli jyrsitty kuorettomaksi. Ei taida haavanhoitoaine auttaa, mutta yritin kuitenkín.
Ei ole ilmeisesti tuohesta  myyrienkään suu, kun vain parhaimmat puut kelpasivat.
Minulla on kaksi uutta maatiaisluumun versoa, tosin vasta metrin mittaista. Ehkä jompikumpi niistä säästyy ja joku syö joskus niiden hedelmiä.

Envallin kirjassa puhutaan luopumisesta. Itsestäkin on alkanut tuntua siltä, että aina kun luopuu jostakin, tajuaa että oikeastaan se on ollutkin taakka ja meno tuntuu kevyemmältä.
Vähän samaa sukua on aforistinen lause "heikkoudet ovat salaisia voimia". Kaikki onkin loppujen lopuksi päinvastoin kuin on luullut. Jännittävää, mitä mahdollisuuksia on edessä!
Täytyypä muuten käydä hakemassa kirja kirjastosta, näyttää olevan  hyllyssäkin.