Tytär auttoi muuttamaan minut ja tavarani Helsinkiin ja laittamaan mökin talviteloilleen. Olen kiitollinen siitä, sillä pakkaaminen ja tavaroiden järjestely on minulle vaikea ja vastenmielinen juttu. En olisi taitanut selvitä siitä näin kivuttomasti. Tytär on onneksi perinyt tämän järjestelytaipumuksen isältään.

Minulla taitaa olla kunnon annos sitä ominaisuutta, joka isompana pitoisuutena saattaisi tuottaa lapselle ADHD-diagnoosin.  Ominaisuus ilmenee vain aineellisten hyödykkeiden kanssa. Teen aina sen, mitä olen luvannutkin, deadlineni pitävät, maksan laskut ajoissa, rahankäyttö on hallinnassa, en myöhästy sovituista tapaamisista. Ajattelun sekavuus häiritsee minua, muttei paikkojen sekaisinolo. Kotona vallitseekin useimmiten epäjärjestys. Se ei häiritse, koska en kiinnitä ympäristööni kovasti huomiota. Järjestelen paikkoja lähinnä vain silloin, kun on tulossa vieraita.
Hämmennyn silti, jos uudet tuttavat katselevat ympärilleen kodissani tai mökilllä ja esittelevät huomioitaan, vaikka myönteisiäkin. Yhtä vaivautunut, itse asiassa lievästi nolostunut olen, jos tuttavat esittelevät minulle kotejaan. Tulee epämääräinen tunne siitä, että minut vedetään ihmisen intiimialueelle vastoin tahtoani. Yritän kuitenkin keksiä jotain myönteistä sanottavaa uusista kalusteista tai remonteista.
 
Kaupungissa on ihan mukava olla, vesi tulee ja menee, lämminkin; joku muu pitää huoneet lämpiminä ja kone pesee pyykit. Busseilla pääsee joka paikkaan.
Kanamarja, joka mummon kanssa ajoi varmaan noin toista kertaa elämässään bussilla ja on ajattelussaan siirtymässä yksityisestä yleiseen, lausui yhteisen mielipiteemme: minä tykkään busseista. Siis oikein monikossa.