Suomen Kuvalehdessä on niin hieno juttu Jaakko Niemelän ja Helena Hietasen näyttelystä, jonka avajaisissa olin eilen, niin että mitäpä minä paljoakaan lisäilemään.

Valo ja varjo – ne ovat kiehtovaa materiaalia, yhtä tilapäistä ja katoavaa kuin me katselijat itsekin. Kun valo sammuu, varjokin häviää – kokemus jää, muisto ja ehkä valokuva hetkestä, vaikkapa täällä netissä. Hietasella ja Niemelällä myös Chaos & Beauty-näyttelyn teemat liittyvät katoavaisuuteen.

Taiteenharrastajat, taiteilijat ja museoihmiset puhuvat nykyisin usein siitä, mihin me oikein joudumme taideteosten kanssa. Sanotaan, että maailman kaikkien aikojen taiteilijoista suurin osa elää juuri nyt ja tekee kaiken aikaa töitä, joille alkaa olla vaikea löytää sijoituspaikkoja.  Mutta kun valo sammuu, se oli siinä niin kuin Maria Wirkkalan Turun vanhan akatemian muistomerkki. Miten hieno juttu: vain kuparirengas, johon osuu heijastus, kun tiettyyn ikkunaan syttyy valo! Innostuin ajatuksesta.

Jokin synkronistinen tekijä palkitsi minut innostuksestani Suomen taideyhdistyksen arpajaisissa Jaakko Niemelän veistoksella. Se on ollut paikalla, jossa valkoiseen seinään syntyy varjoja lampun palaessa, muutoin teos erottuu huonosti. Maalasin veistoksen alle okran suorakaiteen – näkyy, mutta liekö väkivaltaa teosta kohtaan.

Luettua: Paremman väen remes

Näin luonnehdin Finlandia-voittajaa, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät-romaania Iineksen Einesbaarissa. Sitä pidettiin hyvänä otsikkona, joten olkoon siis. Pidin kirjasta – en ns. kaunokirjallisien ansioiden takia, vaan tarinasta ja sen ansioista olevan ja tulevan maailmanmenon kuvauksessa ja analysoinnissa. Kirja antaa melko hyytävän kuvan siitä, miten kylmäverisesti meitä voidaan manipuloida, jos se on tarpeen suuryrityksille, ja miten yritykset, poliitikot ja instituutiot ovat sidoksissa toisiinsa. Kirja keikkuu todellisuuden ja dystopian rajoilla. Juuri siihen ja dekkarimaiseen rakenteeseen sen koukuttavuus perustuu. 

Pidän myös Remeksen kirjoista samasta syystä, mutta onhan Valtosen kirja kunnianhimoisempi - mm. ihmiskuvauksen osalta. Se tuo mieleen Jonathan Franzenin Vapauden, liberaalin amerikkalaisen elämäntavan eepoksen. Valtosen kieltä on arvosteltu. Alkuodotus itselläkin oli, että neurotieteilijä olisi esittänyt jotain uutta ihmisten mielenliikkeiden kuvauksessa. Mutta ei se olisi istunut tähän perinteisesti kuvattuun tarinaan.

Suosittelen ilman muuta, samoin tuota Einesbaarin keskustelua.

Luvun alla: Judith Schalansky: Kirahvin kaula

Puiden lehtiä syövän kirahvin kaula on venynyt evoluutiossa. Kaulan pituuden vuoksi kirahvin aivot ja sydän ovat kaukana toisistaan, kuten kirjailija kirjansa nimeä selitti. Koillissaksalaisen Darwinin lyseon biologian opettajan Inge Lohmarkin sydämestä ja aivoista voisi sanoa samaa, paitsi että hän on muuttunut opettamansa aineen ja aikansa ja paikkansa näköiseksi lyhyemmässä aikaa, ihmisiässä.

Schalansky on varsinainen tyyliniekka kuvatessaan maailmaa ja ihmisiä tiukan, illuusiottoman, kolkkoa huumoria harrastavan ikääntyvän naisen näkökulmasta. Samaa tiukkaa asiallisuutta, joka on kääntymässä outoudessaan koomiseksi, on myös Schalanskyn kuvituksessa. Hän on ammatiltaan graafinen suunnittelija ja edellisellä kirjallaan voittanut Saksan kaunein kirja-palkinnon.