Serkun isä, kannaksenvenäläisen, sukupolvia Suomen puolella asuneen suvun poika, lähti 30-luvulla esi-isiensä maahan. Serkku sai isältään kortin viisivuotispäiväkseen. Sen jälkeen miehestä ei ole kuultu. Sotien ja evakkomatkan jälkeen asiaa on yritetty selvittää eri tavoin, mm. Punaisen Ristin kautta - tuloksetta.

Juttu nousi taas esiin, kun kerroin serkulle saaneeni hiukan lisätietoa talvisodassa kadonneen enomme vaiheista. Sanoin, että tuskin hänen isästään mitään voisi netin kautta löytää, mutta pistin etunimi-sukunimi-haun nettiin. Järkytyksekseni ohjauduin sillä venäläiselle

sivustolle, jolle oltiin koottu tietoja Stalinin vainojen uhreista. Nimen ja sukunimen lisäksi myös isännimi täsmäsi. Sain ohjauksen Leningradin matrikkeliin, jossa näkyi myös suomalainen syntymäpaikkakunta - sekin täsmäsi. Muutamalla lakonisen tylyllä rivillä selvisi miehen kohtalo: pidätetty heinäkuussa 1937, kuulusteltu siellä ja siellä, kuolemantuomio, ammuttu joulukuussa 1937, vähän ennen 30. syntymäpäiväänsä. Järkyttäviä rivejä, mutta samalla tavallaan helpottavia tyttärelle.

Kaikki alkoi tosiaan enon kohtalosta. Kevään 1940 tapahtumia havainnollistavaa tietoa, kuvauksia Viipurinlahdella sijaitsevan saaren taistelusta, joissa kolmasosa suomalaisista puolustajista kaatui, ja erään lähiseudulla taistelleen sotilaan päiväkirjamerkintöjä samalta ajalta löytyi myös netistä. Oman isäni suvusta olen löytänyt tietoja järkyttävistä, kolmattasataa vuotta sitten sattuneista tapahtumista. Outoa, miten intiimejä, koskettavia tietoja omasta taustastakin voi välittää tämä moderni, kylmäksi koettu media, jonka käyttöön hurahtamiselleni  ikätoverit vähän hymähtelevät.

Kirjamessuilla esitellään muuten

kirja ylisukupolvisten traumojen siirtymisestä, täytyypä käydä tutustumassa.