Olen joutunut seuraamaan kahta työpaikkakiusaamistapausta. Seuraamaan? Tietenkinhän pitäisi puuttua asiaan eikä vain seurata, mutta otti aikansa, ennen kuin tunnisti, mistä oli kysymys. Toisessa tapauksessa tunnistamisen olisi pitänyt olla helpompaa myös siitä syystä, että olin lukenut asiantuntijakuvauksen kiusaajan persoonasta.

Kuvaus piti tosiaankin hyvin paikkansa näissä kahdessa tapauksessa. Molemmat olivat ihmisiä, joilla oli sosiaalista valtaa, toisella myös muodollista. He olivat aktiivisia, esiintymishaluisia ihmisiä ja hyvin verkottuneita - etenkin sellaisten ihmisten suuntaan, jotka olivat hyödyllisiä. He olivat mielistelyyn asti ystävällisiä enemmistöä kohtaan ja kaikki halusivat olla hyvissä väleissä heidän kanssaan. Ei siksi, että heistä olisi oikeastaan pidetty; heitä pelättiin hieman. Tuon vaikutusvallan takia ja siksi, että oli nähty, mitä tapahtui ihmisille, jotka asettuivat poikkiteloin heidän kanssaan. Molemmat kertoivat tarinoita siitä, miten kovasti monet ihmiset, etenkin vaikutusvaltaiset, pitivät heistä ja odottivat heidän yhteydenottojaan. He olivat äänekkäitä kauhistelemaan yleisesti kauhisteltuja asioita ja olivat ensimmäisinä organisoimassa erilaisia muodollisia myötätunnon ilmauksia. Silti tuli tunne, että heidän empatiansa ei ollut aitoa. He olivat ihmisinäkin jotenkin epäaitoja, sellaisia joiden yhteydet omaan alitajuntaan, omiin todellisiin tunteisiin, näyttivät olevan poikki.

Ensimmäisessä tapauksessa kai ajattelimme aluksi, että kysymys oli kahden ihmisen välisestä jutusta, kun kiusattukin osasi puolustautua. Erimielisyyksiä syntyy, eivätkä kaikki tietenkään pidä kaikista. Mutta asia sai vähitellen sellaisia piirteitä, että totuus alkoi valjeta. Kun ensimmäisiä kertoja olin asettunut varovasti tukemaan kiusattua, minulle tultiin kertomaan, että kiusaaja oli käynyt muiden luona kahden kesken vihjailemassa jotain epämääräistä. Samalla selvisi myös, että kaikki muut työpaikalla olivat kiusaajan toiminnasta samaa mieltä kuin minäkin. Kiusaajan verkostosta työpaikan ulkopuolelta tuli kyllä puhelinsoittoja ja minua valistettiin siitä, mikä tilanne oikeasti työpaikalla oli. Kuvaavaa kiusaajan taitavuudelle on, että kun asia vietiin ammatti-ihmisten hoitoon, työterveyspsykologi antoi työpaikalle kiusaajaa tukevia ohjeita - tapaamatta tai kuulematta meitä muita kertaakaan. No, emme kovasti arvostaneet sellaisen henkilön ammattitaitoa ja noudattaneet hänen ohjeitaan. Syntyi yksi avoin konfliktitilanne, saimme myöhemmin parempia neuvoja ja tilanne lähti purkautumaan. Mitään äkillisiä ratkaisuja ei kylläkään syntynyt. Kiusattu kuitenkin selvisi ja voi hyvin.

Toinen tapaus oli harrastusyhteisössä. Pitkäaikaisen, erityisen arvostetun jäsenen hampaisiin näytti jatkuvasti joutuvan pari ihmistä. Olin melko uusi joukossa ja olin varma, että minut suljetaan nopeasti ulkopuolelle, kun suutuspäissäni - ja sosiaalista kömpelyyttäni - sain aikaan julkisen konfliktin. Mutta myös siinä tilanteessa enemmistö - hämmästyksekseni - asettui avoimesti kiusaajan menettelyä vastaan, kun asiassa piti määritellä puolensa. Tässä tapauksessa sekä kiusaaja että kiusattu vetäytyivät sittemmin yhteisöstä.

Ensimmäisessä tapauksessa kiusaaja ei nähnyt, että olisi tapahtunut muka jotain "kiusaamista" - luultavasti toisessakin kiusaaja olisi pöyristynyt, jos häntä olisi kutsuttu sillä nimellä. Kun nyt seuraan Jokelan tapahtumien uutisointia, katselen asiaa näitten kokemusten valossa ja mietin, vilahtaako jossain tämäntyyppistä persoonallisuutta. Jokelan tapahtumien syitä etsittäessä löytyy monenlaisia asioita, mitä julkisen vallankin pitäisi korjata. Mutta luulen, että kiusaaminen, toisen persoonan mitätöiminen - joka tässäkin kai on yhtenä vahvana syynä vihan taustalla - on kerrankin asia, johon itse kukin voi vaikuttaa asettumalla sitä vastaan. Tilaisuuksia löytyy, sillä kiusaamista esiintyy monissa yhteisöissä. Ja kokemuksieni mukaan enemmistö vastustaa sitä, jos se vain tunnistetaan. Suun avaaminen kannattaa, sillä tukea tulee enemmistölrä.