Haluan osallistua jääkaappimagneetti-meemiin, kun magneettini suorastaan janoavat yleisöä:

Franz Marcia, niin kuin tämä ja tämäkin.  Kaikki tosin koossa 55x80 mm.

Koskahan jääkaappi ilmestyi  elämääni? Outoa, etten muista. Ainakaan sitä ei ollut ensimmäisessä helsinkiläisasunnossani,  kimppakämpässä aivan ydinkeskustassa. Kauniissa jugendtalossa, shakkiruutulaatoitetun keittiön perällä oli kylmäkaappi, jossa kaikki tytöt säilyttivät ruokiaan. Minä ja huonekaverini söimme aamuisin tilsit-juustoa leipiemme päällä, kunnes toiset esittivät meille vetoomuksen lempeämpituoksuisiin juustoihin siirtymisestä.

Huonekaveri - 60-luvulla, jolloin opintotuista ei tiedetty mitään,  oli tavallista, että huonekin jaettiin jonkun kanssa. Huonekaverini oli luokkakaveri maalaislukiosta, hän löysi kimppakämpän ja otti minut messiin. Valttinani oli, että osasin laittaa ruokaa - toisin kuin hän itse, ison maalaistalon tytär.  Kun hänen flunssansa venyi, äiti lähetti rahaa ja kirjoitti, että ostat jauhelihaa ja pyydät sitä Sokeaa kanaa paistamaan, niin vahvistut.
Maineikas ruokarepertuaarini käsitti kolme ruokalajia - mutta täydentyi päättelyllä ja keittokirjoista.

Välillä söimme ulkona. Yrjönkadun nurkassa oli ulkomaalainen baari, Milano nimeltään. Maistelimme siellä eksoottista erikoisuutta nimeltään Risotto Milanese. Keitettyä riisiä ja jauhelihakastiketta, mustanpunainen väri tuli kuulemma punaviinistä. Lukemieni reseptien mukaan risotto olisi kyllä ollut vähän muuta.
Reseptien luvun seurauksena tein myös pizza-nimistä piirakkaa - suuta kirvelevä määrä tomaattisosetta ja anjovista - ja tarjosin sitä myöhemmin poikaystävällekin. Hän oli vanha tekijä, syönyt kerran ennenkin samannimistä piirakka - Genevessä nimittäin.

Hiljalleen alkoi muutakin ulkomaalaista ravintolaa ilmestyä kaupunkiin. Kreikkalainen Atanasios tarjosi ihanaa valkosipulin ja timjamin tuoksuista grilliruokaa. Isännän käsinkirjoittama ruokalista vaati joskus vähän tulkintaa. Joku väitti syöneensä siellä varastettua lamasta.
Minulle isäntä sanoi kerran: Meillä tänän oikein hyvä musta kala. Sinä otta musta kala. Se ei ollut kysymys, vaan määräys, enkä uskaltanut panna vastaan, vaikka ajatus jostakin mustasta merihirviöstä inhotti jo etukäteen. Muistin, miten äiti sai kerran Tampereen kauppahallissa silakkakilon mukana kauheannäköisen otuksen. Varmaan kalakauppiaan huumoria ja varmaan kaupanpäällisiksi. Luonnontieteen opettaja tunnisti sen merikrotiksi. Kun Atanasios sitten kiidätti eteeni lautasellisen herkullisen kullanvärisiä mustekalarenkaita, helpotus oli suuri.

Mutta ihanin kaikista oli Eerikinkadun Fen Kuan, indonesialainen paikka. Hinnat edellyttivät kyllä jo työssäkäyvän tuloja. Mutta hienon päivän kruunu ja lohdutus kurjanakin oli Nasi Goreng tai Bami Goreng, tai jos porukkaa oli enemmän, niin Rijstafel, jossa oli kahdeksalla jaollinen määrä ruokalajeja - vai sekoitanko sen lehtien sivumäärään? Paljon joka tapauksessa.
Joskus 70-luvun lopulla vein silloisen työpaikkani porukan syömään rijstafelia ja ruokajuomaksi tilautin portugalilaista roseeta. Ajattelin, että ateria olisi hieno eksoottinen elämys. Pomo kaiveli haarukalla epäluuloisen näköisenä ruokia ja sanoi roseesta, että jos pitää kaljasta, niin varmaan tämäkin maistuu. Päätin, että se oli viimeinen opastamani ravintolakäynti sen porukan kanssa.

Kun katsoo nykyistä ruokatarjontaa, niin eläkeläisen tuloilla ei käydä niissä paikoissa, joissa tarjotaan suomalaiseksi kutsuttua ruokaa, siis sitä jota juuri kukaan ei kotona enää syö.