Pidän niistä vuoden- ja vuorokaudenajoista, jolloin aurinko paistaa viistosti. Tuntee, että tulossa on jokin muutos, varjot ovat pitkiä, värit hehkuvat syvinä; nurmikko ja odelma ovat kuin neonvalaistuja. Suoremmin paistava aurinko latistaa värit ja saa aikaan pettävän pysyvyyden tunteen.

o

Sofialaisystävättäreni kanssa tutustuimme liki 50 vuotta sitten. Yhteydenpito on ollut vaihtelevaa, mutta viimeiset parikymmentä vuotta olemme pääasiassa kirjoitelleet paperikirjeitä, tosin tavanneetkin muutaman kerran. Hän ei ole halunnut internet-osoitetta ja hätäisimmät viestit ovat kulkeneet samassa taloudessa asuneen pojan sähköpostin kautta. Kirjeissä olemme jatkuvasti kauhistelleet maailman nykymenoa ja musta huumori on kukkinut. Viime kirjeessäni kerroin poikkeuksellisesti onnentunteesta, joka iski yllättäen. Kävelin metsässä alas mäeltä täyden puolukka-astian kanssa, repussa tatteja, aurinko paistoi ja viereiseltä pellolta kuului puimurin jyly. Käytin hetkeä kuvatessani sikäläistä sanontaa ”hengissä ja terve”, joka on arkinen fraasi hyvälle ololle.

Runsas viikko kirjeen lähettämisen jälkeen sähköpostissani oli pojan osoitteesta tullut viesti, jonka otsikkona oli RIP ja ystävättäreni nimi. Luin viestin nopeasti enkä meinannut ymmärtää. Minua nuorempi, perusterve ihminen oli menehtynyt äkillisesti. Samana päivänä, jona kirjeeni oli päivätty. Luin oman kirjeeni ja ensimmäinen ajatukseni oli toive siitä, ettei poika ollut lukenut kirjettä, vaikka oli kiittänyt siitä. Ei pelkästään tuon ”hengissä ja terveen” takia. Vastasin pojalle, mutta vaikea oli löytää mitään oikeasti lohduttavaa – niin kuin ei yleensäkään siinä tilanteessa.

Aikoinani minun oli vaikea ymmärtää bulgarialaisen kirjailijan Vladimir Zarevin eräästä romaanista äidin kuolemaan liittynyttä kohtaa:Tunsin kipeää kaipausta äitiini, mutta en surua, sillä en sure omaa osaani. Ystävätär selitti: hän ei surrut omaa osaansa, itse kokemaansa menetystä. Minä suren nyt omaa menetystäni, suruni on itsekästä.

Mieleen nousi John Donnen runo, joka antoi nimen Hemingwayn Kenelle kellot soivat -romaanille nimen. Siinä sanotaan, että jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua. Piti katsoa, minkä ikäinen Hemingway oli kirjan kirjoittaessaan: 40.  Miten nuori ihminen ymmärtää runon? ”Yhden kohtalo on jokaisen kohtalo”? Vanhana tulkinta on itsekkäämpi: sellaisen ihmisen kuolema, jonka kanssa on yhteiset muistot ja historia, todella vähentää itseä; vie mahdollisuuden jakaa tiettyjä asioita kenenkään kanssa.

Helvi Juvosen runossa Elämä on ehkä sama kokemus:  Kerran tulee/juhlahetki,/jona ei ole ketään/jakajaa/viipyvälle, viileälle sinelle/taivas nousee/kuin maljan laita/jokaisessa ikkunaruudussa/vaihtuvat kasvot.