Runsaat kolmekymmentä vuotta sitten olin kaupungissa nimeltä Gagra. Se sijaitsi Gruusiaksi kutsutussa neuvostotasavallassa, Abhasian alueella. Huikean upeaa seutua Mustanmeren ja Kaukasuksen välissä! Näen itseni kulkemassa illalla Gagran pääkatua hiukan kiusaantuneena seurassani ujon kömpelö Sergo, likinäköinen kyberneetikko, joka lyöttäytyi seuraani - hotellilta vai mistä? Hän halusi kuulemma harjoituttaa englanninkieltään, jota osasi korkeintaan viisikymmentä sanaa. Kadulle tipahteli kaiken aikaa pimeistä puista suurikokoisia koppakuoriaisia selälleen, ne sätkyttelivät jalkojaan ja Sergo näki, että  kammoksuin ja yritin väistellä  niitä. Hän halusi miehekkäästi suojella minua koppakuoriaisilta.
Abhasit olivat kuulemma aivan eri kansallisuutta kuin gruusialaiset, puhuivat eri kieltä, jolla oli eri aakkosetkin, hän kertoi.

Ymmärrän kyllä, ettei nyt ole kysymys aakkosista. Vaan vallasta, Venäjän vallasta alueella. Saakashvilin asemasta omassa maassaan. Ja öljystä. Kenenkähän blogista luin, että sodat näyttävät nykyisin keskittyvän samoille alueille kuin öljy ja öljyputket? Ja kommenttina oli: säästäisivät tämän luokan aggressiot siihen, kun tulee kysymys vieläkin elintärkeämmästä aineesta: puhtaasta vedestä.

Sitähän on täällä meillä.

Onko öljyä, kaasua ja muuta energiaa liian vähän? Ja kohta vettä? Vai onko meitä liian paljon? Vai olemmeko vääränlaisia? Kyvyttömiä jakamaan? Valtaa, öljyä, vettä. Toivottavasti emme sentään kyvyttömiä sovittelemaan.

14.8. lisäys:
Mutta että Condoleezza Rice katsoo olevansa oikea henkilö opastamaan venäläisiä rauhaan!!!