001-normal.jpg

Sain lisää taidetta: Dinosaurus ja lohikäärme. Viivan suvereeni varmuus ja värien hehku tuovat mieleen Marjatta Tapiolan työt, joita olen juuri käynyt katsomassa. Dinosauruksen ja lohikäärmeen on minulle maalannut Kanamarja.

Suurten eläinten värisyttävä lumo on ikiaikaista, kalliomaalauksetkin sen todistavat. Osa väristyksistä syntyy pelosta. Kanamarjalle on vakuutettu, ettei dinosauruksia enää ole olemassa, ne ovat kuolleet jo paljon ennen kuin ihminen ilmestyi maapallolle. Miten niin ilmestyi? Uteliaisuus tietysti heräsi heti. Tosikkoäidin kasvattama, biologiaa opiskellut tytär miehineen yritti yksinkertaistettua tiivistelmää Darwinin opeista. Kanamarja katsoi epäuskoisena meitä kolmea.

 – Höpöpuhetta!  päätteli hän sitten ja poistui paikalta tärkeämpiin toimiin.

Olen ollut kuuntelemassa luentoja ikonitaiteesta. Ihmeitätekeviä jumalanäitejä käsittelevällä luennolla FT Hanna-Riitta Toivanen-Kola kertoi, ettei legendoja jossain kreikkalaiskylässä aina oteta tarinoina, vaan tapahtuneina tosiasioina. Maassahan ei koettu valistuksen aikaa 1700-luvun lopulla, joka täällä pohjoisessa osassa Eurooppaa on vaikuttanut yleiseen ajatteluun, niin kuin hän muistutti. Näinkin historia vaikuttaa! Tieto pani miettimään monia muitakin piirteitä eteläisissä kulttuureissa.  

Valistus teki meistä ehkä rationaalisia pärjääjiä, mutta toisaalta jätti tietynlaista kulmikkuutta mielenlaatuun. Kaikelle pitää löytyä heti järkeenkäypä selitys. Pelkoa tuntemattoman edessä on ehkä siinäkin mukana. Mutta pitäisikö sanoa useammin ehkä, jättää jotain avoimeksi, odottamaan selitystään (nyt en kyllä tarkoita darwinismia!)? Arkeologitkaan eivät kaiva kaikkea, minkä löytävät, vain rakentamisen tms. uhkaamat kohteet. Eikä pelkästään rahapulan vuoksi, vaan ajatuksena on myös jättää jälkipolvillekin jotain kaivettavaa. Ehkä uusilla menetelmillä saadaan myös selville enemmän. (Poikkeavat tässä esimerkiksi kaivosihmisistä!).

Tosikolle oli kiinnostavaa lukea joulun alla Anna Kontulan Mistä ei voi puhua,  kirja uskosta ja uskonnosta.  Kirjassa on kehyksenä  fiktiivinen tarina, johon kahden naisen keskustelu asettuu. Hieno essee kirjasta löytyy täältä.