Kun kävelen kerjäläisen ohi, tunnen henkisesti jotenkin luikkivani ohi. Päässä rupeaa soimaan että "minä ansaitsen vielä leipäni, mutta uskokaa minua: se on vain sattumaa. Mikään siitä, mitä teen, ei oikeuta minua syömään itseäni kylläiseksi, olen säästynyt sattumalta; kun onni pettää, minä olen hukassa".

Hesari kirjoittaa toistuvasti kerjäläisten ilmestymisestä katukuvaan

kai osana uutta profiiliaan ja nyt saatuaan Kaisaniemen asiat kuntoon. Lehti on sitä mieltä, että kerjäys on ammattimaista toimintaa, jonka taustalla saattaa olla järjestäytynyttä rikollisuutta tai että se ainakin voi rohkaista sellaista ja houkutella paikalle aggressiivisempia menetelmiä käyttäviä kerjäläisiä. Tarinat kainalosauvavuokraamoista ovat kuin suoraan Brechtin Kerjäläisoopperasta! En silti epäile, etteivätkö ne olisi totta.

Useimmiten en anna mitään kerjäläisille, joskus jotain, kerran jopa sen paheksutun setelin

sen kaikkein pienimmän. Olisi tietysti mukavampaa, jos hyvinvoivassa katukuvassamme ei näkyisi mitään maailman hädästä muistuttavaa. Ja kerjäystoiminnassa on ammattimaisia piirteitä, kieltämättä. Mutta mikä on sitten vaihtoehto kerjäläisten kannalta? Että he palaisivat takaisin talsimaan nälkäisinä romanialaisen kylänraitin liejussa? Asiaa paremmin tunteva tuttava kertoo, että vanhoina aikoina Balkanin romanit lähettivät lapsensa kouluun, ei vähiten ilmaisen kouluruokailun vuoksi. Nyt sitäkään ei ole ja lapsia tarvitaan muutenkin  leivänhankinnassa; kurjuus syvenee entisestään, samoin maiden alkuperäisväestön rasismi. Missä ovat ne rahat, joilla ennen kustannettiin kouluruokailu? Jonkun nopealiikkeisen opportunistin liiveissä, sijoitettuina kannattavaan huumebisnekseen, lomahotelleihin, luksusvilloihin kalliilla alueilla tai peräti sveitsiläistileille? Pääoman liikkeethän on vapautettu. Mikäkö on siis lopputulemani? En tiedä. Ainoa toivo, jonka pystyn keksimään on, että EU tekisi jotain, vaatisi alkuperämailta toimia, avustaisi niissä. Niin, sitäkin kai jo tehdään.