Suomen onnellisimpia ihmisiä ovat yli 60-vuotiaat naiset. Ei ilmeisesti kuitenkaan niin paljon yli, että olisivat vanhustenhoitolaitoksissa. Vaan sellaiset kuin minä, jotka vielä joten kuten hallinnoivat itseään. Eilenkin viimeksi tapasin itseni tuntemasta ilmiselvää onnea.
 
Ystävätär perui sienimatkansa tänne, koska tulin myöntäneeksi, että kyllä täällä on aika lailla hirvikärpäisiä. Kun ilma oli kuitenkin mainio, suunnistin yksikseni metsään. Sillä suppilovahverorinteellä, jonne olin ajatellut ystävättären viedä, oli näköjään vielä puolikasvuista tavaraa.  Poimin vain isoimmat pois, mutta kun kerran metsässä olin, päätin tarkistaa muutkin suppilovahveropaikat. Joka paikassa oli jotain, mutta suurin osa oli vasta tulollaan.

Sitten menin katsomaan suon laidassa yhtenä aurinkoisena päivänä näkemääni omituisen heleää ja omituisen aikaisin putkahtanutta suppilovahveroesiintymää. Aurinkoko sai rykelmän  helottamaan melkein oranssisena? Aurinko paistoi siihen nytkin, se näytti edelleen omituisen heleältä ja siinä oli jo paljon suuria yksilöitä. Ystävätär oli sanonut, että oli olemassa myös jokin kosteitten paikkojen lajike, joka oli hyvä ruokasieni. Tämän täytyi olla se!
Ennen kuin tulin kotiin tutkimaan asiaa tarkemmin, poimin vielä litran mustikoita ja ämpärillisen puolukoita, kun niitä oli joka paikassa ja kun ilma niin aurinkoinen ja raikas, ettei malttanut vielä palata. Eikä harsohupparin sisälle ollut päässyt kuin viisi hirvikärpästä.

Kotona avasin sienikirjan, josta löysin heti sienen. Sen nimi oli keltatorvisieni. Kun googlasin nimellä, pääsin selville, että nykynimi oli kosteikkovahvero ja se on kolmen tähden sieni. En laita linkkiä, kun mikään löytämistäni kuvista ei tehnyt oikeutta sienelle. Minusta se näytti tarkemmin tutkittuna  enemmän torvisieneltä kuin vahverolta, mutta kuinka vain. Tuoksukin oli torvisienen.

Kuivasin saaliini. Suppilovahverot kuivuivat harmaiksi ja tuoksuivat ihan hyviltä. Mutta niistä kosteikkovahveroista tuli kermaisenvärisiä ja niiden tuoksu oli taivaallinen,  yhtä kermaisen herkullinen kuin mustien torvisienten. Mutta nämä eivät ilmeisestikään värjäisi kastiketta tai soppaa harmaaksi.
Olin siis löytänyt uuden, sekä maultaan että ulkonäöltään täydellisen sienen! Tunnetta kutsun kyllä onneksi.
 
Näinkö valta ostetaan?

 
Kuntelin juuri Radio Puheen Ykkösaamun  ja prof. Esko Riepulan haastattelun. Jäin miettimään, onko meillä tällaisia professoreja sitten, kun yrityselämän johtoa istuu yliopistojen hallituksissa.