Maalla tuli leivottua valkoinen leipä itse - sai tuoretta, vaikka kaupat olivat kaukana. Täällä kaupungissa voisi kipaista kauppaan, mutta Vaivaamaton leipä -niminen tuote siirtyi mukanani kaupunkiin. Se on nivelrikkoisillekin käsille vaivaton tehdä eikä sitä paitsi häviä maussa leipomoiden leivälle.

Sovelsin netistä löytämääni ohjetta vähän, vähensin mm. suolan puoleen. Olen suolaisen ruuan ystävä, mutta 2 tl suolaa 3,5 desin taikinaan on kyllä liikaa.

7 dl jauhoja, itse käytän hiivaleipäjauhoja, 0,5 dl kuivahiivaa ja 1 tl suolaa kulhoon - ohjeessa kehotetaan käyttämään lasikulhoa, että tuorekelmu tarttuisi siihen hyvin. Olen käyttänyt sitä, mutta myös muovikulhoa ja leivinliinaa eikä isompaa eroa huomaa. Kuiviin aineisiin sekoitetaan 3,5 dl vettä – lämmitän sen varmuuden vuoksi n. 45-asteiseksi, koska hiiva oli kuivahiivaa. Taikina siis vain sekoitetaan, ei vaivata. Tuorekelmu tai leivinliina päälle ja odottamaan n. 18 tunniksi. Pidän taikinaa huoneenlämmössä, vaikka esimerkiksi sämpylätaikinan laitan yöksi jääkaappiin nousemaan. Pitkä nostatusaikahan parantaa makua.

Taikina on aika löysää, joten laitan leivinpöydälle leivinpaperin, jauhotan sen ja kumoan taikinan siihen. Ohjeessa kehotetaan pyöräyttämään taikina palloksi, mutta löysästä taikinasta ei oikein palloa synny. Uuni lämpiämään 225 asteeseen ja pata kylmään uuniin. Olen käyttänyt sekä valurautapataa että savipataa ja kummallakin syntyy hyvä leipä. Kun lämpötila on 225 astetta, kippaan taikinan leivinpapereineen  pataan ja laitan kannen päälle. Puoli tuntia kannen alla 225 asteessa ja lopuksi vielä 15 minuuttia ilman kantta. Maalla minulla on sähköuuni, joten lämmön pitäminen 225 asteessa ei ole ongelma. Kaupungin kaasu-uunin kanssa joutui koko ajan vääntelemään nappuloita ja lämpötila vaihteli 200-250 välillä. Mutta edes se ei tuhonnut leipää. Siinä on napakka kuori, sisus on isoreikäistä ja samalla tavalla vähän sitkeää kuin mamma-vainaan rievä, joka oli leipien aatelia.

Pikaleipää

Joskus kun ei ollut aikaa odottaa seuraavaan päivään, tein tavanomaisen hiivataikinan ja kaulitsin siitä ohuita kakkuja ja paistoin kevyesti pannulla – vähän kuin naan-leipää! Intialaistaustainen poikaystävä opetti aikoinaan toisenlaisen naan-leivän: perunaa muusattiin ja siihen sekoitettiin vain sen verran jauhoja, että sitä pystyi kaulitsemaan. Ohuet kakut paistettiin pannulla nopeasti öljyssä, väriä ei saanut tulla, vain kuplia. Taikina siis muistutti vähän meikäläistä vatruskataikinaa.

Näitä naan-leipiä on kesän aikana syöty muutamat myös nepalilaisissa ravintoloissa. En juhlinut pyöreitä vuosiani, vein vain nuorison syömään heidän valitsemaansa ravintolaan, joka oli nepalilainen ravintola Herttoniemenrannassa. Samosat, malai-koftat ja kulfi olivat niin herkullisia, että nepalilaisvaihde jäi päälle. Malai-koftia yritettiin tehdä jopa maalla niistä raaka-aineista, joita sattui olemaan.  Meni se vähän tällaiseksi:

WP_000188-normal.jpg

Juttelin muuten joskus Nepalin kaupallisen edustajan kanssa – Tanskasta? – ja hän kertoi, että Suomi on maa, jossa hänen alueellaan on eniten nepalilaisia ravintoloita.