Sain kirjeitä 70 vuoden takaa. Kysymys ei ole postin juuttumisesta hankeen. Kirjeet ovat talvisodan loppuvaiheissa kadonneen enon viimeiset. Ne olivat aikojen saatossa joutuneet amerikanserkulle, joka kopioi ne minulle.

Eno yritti ilmeisesti pitää vastaanottajien mielialaa korkealla ja noudatti puolustusvoimien suosituksia, joiden mukaan huolestuttavista aiheista ei saanut kirjoittaa.
Kirjeet ovat reippaita, melkein kuin retkellä olisi oltu; ryssä on pudotellut tuhansia pommeja pienelle alueelle ja ampunut raskailla tykeillä, mutta se on ollut tuloksetonta. Äidilleen hän kirjoittaa, että koti on poltettu, mutta asiaa ei kannata ajatella, kyllä ne kaikki asiat järjestyvät sitten, kun rauha on maassa.  

Eno palveli rannikkotykistössä ja kirjoittaa olevansa hiihtopartion johtaja, mitä hän piti "mukavana hommana, kun oli parhainta luokkaa olevat hiihtovälineetkin, joilla passaa hiihdellä", kuten hän kuvaa.
Viimeisessä kirjeessään hän kertoo, että matkalla oltiin kolme vuorokautta,  80 kilometriäkin päivässä. Paketit olivat tulleet perille, äidiltäni tulleessa paketissa hän sai lumipuvun.

Viisi päivää kirjeen päiväyksen jälkeen venäläiset motittivat Viipurinlahden saaren. Nykyisin netistä löytyy kaikkea, mm. kummankin osapuolen kuvauksia saaren taistelusta. Sitä pidettiin venäläisten puolella erittäin vaarallisena offensiivina. Suomalaiset ampuivat aukean jään yli ja jäähän aukeni railoja, joihin neljä tankkia upposi. Mutta sitten suomalaisten ammukset loppuivat ja puolustajat joutuivat pakenemaan, onnistuivat murtautumaan motista ja pakenivat kohti länttä. Tappiot olivat kuitenkin melkein kolmannes joukosta. Saaren takaisinvaltausta yritettiin 3.-4.3. välisenä yönä, mutta sitä kuvataan alusta asti epäonnistumaan tuomituksi yritykseksi.
Enon katomispäiväksi on kirjattu 5.3. - sama päivä näyttää kirjatun jollekin toisellekin, jonka katoamispaikaksi oli ilmoitettu sama saari. Olivatko siis mukana siinä epätoivoisessa yrityksessä?
Sittemmin eno julistettiin kuolleeksi.

Tarinaan liittyy jatko, joka muistuttaa vähän Kanerva Cederströmin enostaan tekemän Kaksi enoa-filmin tarinaa.
1959 Suomen Kuvalehti julkaisi prof. Pertti Virtarannan kertomuksen matkastaan Tverin Karjalaan. Lehden kanteenkin otetussa kuvassa etualla istuu eno! Tätä mieltä ainakin sukulaiset olivat ja täti otti yhteyttä professori Virtarantaan. Professori Virtaranta neuvoi, että vaikka kysymyksessä olisikin eno, yhteydenottoyritykset aiheuttaisivat vain vaikeuksia miehelle. Täti oli pahoillaan, mutta jätti asian sikseen.

Kun aikanani luin Timo Malmin romaanin Puolueen lemmikki, ymmärsin  mitä vaikeuksia entisillä, palauttamatta jääneillä sotavangeilla oli. Malmi oli tutkinut tosin jatkosodan sotavankien kohtaloita, mutta romaanin kuva sotavankien kohtaloista oli varmaan yleisemminkin oikea. Kirjan sotavanki oli oman turvallisuutensa vuoksi hävittänyt suomalaisen identiteettinsä ja vaihtanut nimensä.
Googlasin silti enon sukunimellä kyrillisillä kirjaimilla. Moskovasta löytyi vuonna 1949 syntynyt mies ja parikymmentä vuotta nuorempi nainen samasta osoitteesta.

Enon muistokivi on Lappeenrannan sankarihautausmaalla. Kymmenkunta vuotta sitten olin työmatkalla Lappeenrannassa ja etsin kiven. Kävelin myös muilla tutuilla paikoilla kaupungissa. Pallokentän ja sen leikkipuiston paikalla, jossa lapsena kävin keinumassa, oli nyt tori.
Maalaisten rivin päässä oli kaksi pientä tyttöä myymässä kanankaalikimppuja. Ostin - ja tyttöjen reaktioista päätellen taisin olla ensimmäinen asiakas. Vein kimpun enon kiven viereen - sentimentaalista, mutta eno olisi varmasti pitänyt pienten tyttöjen käsinpoimimista luonnonkukista.