En voi syyttää sitä, että olisin joutunut huonoon seuraan. En päässyt koskaan sieltä edes pois.

Sanoin ryhdikkäästi tv-lupani irti, kun Yle päätti olla lähettämättä digilähetyksiä kaapeliverkon kautta. Helppoa, ei tullut edes mitään vieroitusoireita. Iltaisin oli aikaa lukea ja surffailla netissä, elämä ei ollut kiinni kenenkään muun aikataulusta kuin omastani.

Vähäinen sosiaalinen elämä alkoi outoa kyllä entisestään kärsiä. Ympärillä näytti olevan pelkkiä tv-addikteja. Pitkämatkaiset vieraat alkoivat saada heti ensimmäisenä päivänä vieroitusoireista ja lyhyempimatkaisetkin tulivat kylään mieluummin päiväsaikaan. Kun ihmisille soitti illalla, ne huikkasivat nopeasti, että voitko soittaa tunnin päästä uudestaan, kun Tanssii tähtien kanssa tai mäkihyppy päättyy. 
Pitivät sitäpaitsi minua teeskentelevänä elitistinä. Kirsi Virtanenkin solvasi radiossa.
Sisar esitti marttyyria ja ruikutti, että terrorisoin koko sukua, kun en hanki mökille digiboksia.
Voi herranpieksut, sen kun ostatte itsellenne! minä sanoin. Ostivat ja katsoivat, minä en.
Ennen kuin joskus viime kesän loppupuolella - ihan seuran vuoksi vain. Ja sitten jo yksinkin.

Syksyllä annoin periksi ja palasin yli kahden vuoden jälkeen kaupungissakin tv-orjien surkeaan joukkoon. Digiänkyrän sädekehä on pudonnut kaulaani ja muistuttaa nyt myllynkiveä. Ehkä kuitenkin olen kurittanut Yleä jo tarpeeksi sen väärästä digiratkaisusta.

Puoliyhdeksän uutisista alkaen istun tv:n edessä kuin tatti. Ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja tietysti, niin kuin muutkin. Eikun oikeastikin. Mutta olen myös nauttinut vanhoista leffoista uudestaan, nähnyt muutaman uudenkin. Ja krimisuosikkikin on löytynyt, lauantai-illan Hiljainen todistaja, joka on niin hienosti tehty, ettei katsojalla ole vaaraa joutua kokemaan myötähäpeää.

Olen ainakin vähän paremmin selvillä siitä, mistä ihmiset puhuvat.  Kirjamessuilta ostetun läjän luku on kyllä edelleenkin kesken.