Kaksi mukavaa ihmistä sattui soittamaan juuri niihin aikoihin, kun yritin kuunnella (obs!) tv-kakkosen sosiaalinen media -iltaa. Ainahan flesh-ihmisen soitto mediameiningin voittaa.
Ehdin siis kuulla ohjelmasta vain katkelmia sieltä täältä. Kuulin, kun joku sanoi, että Facebook latistaa ihmiskuvaa, kaikki silottelevat tekemisiään ja olemisiaan. Tuunaavat omakuvaansa.

No, sitähän esimerkiksi minä teen Sokeana kananakin. Jos vertaan postauksiani kirjeisiin, joita kirjoitan lähimmille ystävälleni, niin aika valikoivaa, sisäsiistiä ja vähäveristähän tämä touhu on. Välillä mietin lopettamista juuri siitä syystä. Minulla on muuten tiedosto, jossa on postaamatta jääneitä mielenpurkauksia. Tiedoston nimi on Anteeksi ja sitä on 38 sivua...
Toisaalta - onko tietty itsesensuuri paha juttu? Poikkeaako se kovasti muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä? 

Kun minua on pyydetty Facebookiin tai vastaaviin, olen kieltäytynyt erilaisin, enimmäkseen kohteliaiksi tarkoitetuin perustein. Viimeksi olin suorasukaisempi. Kiitin kutsusta ja kirjoitin, että periaatteesta en osallistu millekään näille sivustoille, virtuaalinen small talk ei jaksa innostaa.
Muistelin, että pyytäjä itsekin nuorempana vieroksui pakollista small talkia - termiä emme silloin tunteneet ja hänen terminsä oli social noise, sosiaalinen melu. Mutta kutsu olikin kuulemma spämmiä.

Onneksi olen eläkkeellä, siksi riippumaton ja voin vapaasti kieltäytyä noista sivustoista. Nuoremmat eivät aina voi. Ellei työnantaja vaadi, paineita tulee harrastuspuoleltakin. Minäkinhän pyydän välillä nuorempia seurakavereita hoitamaan jonkin hankkeen tiedotusta Facebookin kautta...

Miró-koulukuntaa

 



Ryppyinen kangas oli kerran olohuoneen verhona.  Muutimme uuteen mukavaan asuntoon, jonka minä olin löytänyt. Kaikki oli hyvin eikä rahastakaan ollut kova puute. 
Voin siksi kalustaa olohuoneen mielihalujeni mukaan. Bitcosta löytyi juuri sellainen sintsikangas, joka yhdisti sohvaryhmän ja ruokotapetin värit. Bitcolaiset kutsuivat kangasta Miró-kankaaksi ja mirólaisia symboleja siinä onkin. Ompelutin kankaasta verhot olohuoneeseen, jonka ikkunaseinällä kulki putkia peittävä palkki, joten verhot olivat tavanomaista lyhyemmät.
Sitten tuli 90-luku, joka vei kodin ja melkein kaiken muunkin aineellisen. Verhot jäivät, paitsi etteivät ole käyneet muihin asuntoihin. Säilytän niitä jonkinlainsena muistona.

Verhon toi mieleen Emman Miró-näyttely.
Miróssa on jotain mahtavan energisoivaa. Näyttelyssä vilisti paljon lapsia - ehkä siksikin, että eilen oli klo 18 jälkeen vapaa sisäänpääsy. Mutta lapset ovat kyllä myös erityisen kiitollinen Miró-yleisö. Hilpeät värit ja selkeät muodot varmaan vetoavat. Ystävätär piti enemmän Tor Arnen harmonisista maalauksista ja pani minutkin valitsemaan. Sanoin diplomaattisesti, että hyvä järjestys katsoa töitä on ensin Miro koulukuntineen (termi Ripsalta) ja päälle rauhoittavat Arnen maalaukset.

Kaupungissa on monia hienoja näyttelyitä juuri nyt: Heli HiltunenAnna Retulainen, Kaarina Kaikkonen (linkki ei onnistu sitten millään!) ja Anni Rapinoja - jaa, Rapinoja lähtikin jo, ostin Muutoskengät postikorttina ja toivon, että tulee jokin iloinen syy lähettää kortti jollekulle.