Kiire on tärkeilyä.
Olen sitten ollut aika tärkeilevä suurinpiirtein koko aikuiselämäni.
Muistelen, miten väitteen kiireestä ja tärkeilystä heitti minulle paikallisbussissa joskus noin neljännesvuosisata sitten tuntematon mies. Nopean vilkaisun jälkeen esitin hänelle kaksi kysymystä. Oliko hän eläkkeellä? Oli. Oliko hänellä vaimo? Oli.
Minä kerroin, että minä olin yksi niistä, joilla oli aina kiire. Olin päiväkoti-ikäisen lapsen yksinhuoltaja, tein kylläkin lyhennettyä työpäivää, mutta minulla oli etätyönä hoidettava sivutyö. Ja että minulta aika loppui joka päivä kesken.

Loppuu se vieläkin. Ihmettelen, miten ennen ehdin käydä päivät töissä ja iltaisin vielä katsella tv:tä. Ja oli perhettäkin. Nyt olen eläkkeellä, digiänkyrä ja asun yksin. Laitan kyllä ruokani alkutuotteista, mutta kaikkea siivoukseen liittyvää hoitelen vähän toisella kädellä. Kiire syntyy siitä, että sotkeennun asioihin, joihin minun ei olisi pakko sotkeentua. Otan vastaan kaikki toimeksiannot, joita joku keksii tarjota  ja itse annan niitä itselleni vähintäänkin toisen mokoman lisää. Suoritan. Minulla on kai tarve oikeuttaa olemassaoloni suorittamalla. Olla tarpeellinen - siis siinä sanan toisessakin mielessä.

Vuoden sisällä näköpiiriin on ilmestynyt neljä vanhaa tuttua vuosien takaa. Yksi on nainen, kolme miestä. Nainen kertoi väliin jääneisistä vuosikymmenistä ensimmäiseksi perhesuhteensa, niin myös yksi miehistä - mainitsi kylläkin myös, että oli kokenut taloudellisen takapakin. Ne kaksi muuta miestä kertoivat omistuksistaan, muistivat mainita hulppeiden neliöittensä tarkan määränkin. Miehen kunnia on kai omaisuus, naisen perhesuhteet. Stereotyyppisesti ajatellen, mutta mutta...

Entä sitten minä? Minä tietenkin kerroin ensimmäiseksi, mitä töitä olen nämä vuodet välillä tehnyt ja mitä teen nyt. Huolimatta siitä, että mitään huikeita saavutuksia sillä rintamalla ei ole esiteltävissä.