Mökin nurkkaa hipoen jyristää lähes tunneittain pikavuoro. Vakioliikennettä ei ole. Olen tehnyt yhdelle yhtiölle esityksen, että se ajaisi jostakin vuorosta vakiona edes pienen osuuden. Linjan päissä olevien kaupunkien lähistöllä vakiovuoroliikennettä on, mutta ei täällä keskivälin haja-asutusalueella. Idea on kohteliaasti luvattu ottaa harkintaan – niin kuin aiemminkin.

Isojen kaupunkien välillä on kilpailevia juna- ja pikavuoroyhteyksiä. Hinnoilla on ruvettu kilpailemaan, mutta koska ruvetaan kilpailemaan palveluilla? Tai osoittamaan julkista tukea vain sinne, missä kilpailua ei ole?

Autoa ei siis ole eikä ajokorttiakaan, mutta onhan varastossa useampi polkupyörä. On saksalainen klaffipyörä, pyöriltään rasittavaa jopokokoa. On tyttären vanha vaihdepyörä, jonka vaihteet onnistuin rikkomaan. Ja pari muuta vieläkin vähemmän käyttökelpoista.

Luotettavin on Tiikeripyörä, kovia kokenut kotimainen pyörävanhus. Se on mm. tutkinut pohjimmaisia kysymyksiä Valkeakosken kanavassa.  Poliisi pystyi kuitenkin jäljittämään omistajan ja palautti kuiville ongitun kulkuneuvon äitivainaalle. Tyttären kanssa maalattiin se joskus toistakymmentä vuotta sitten valkoiseksi ja suihkutettiin mustasta spraypullosta tyylikkäät raidat, mistä nimi. Satulalle ompelin valkoisen tekoturkin. Pyörässä on luomuvaihteet. Jos ei jaksa polkea mäkeä ylös, vaihtaa talutukselle.

Jos haluan matkailla pidemmälle, täytyy ottaa Tiikeripyörä alle ja ajella pikavuoropysäkille. Pyörän jätän paikallisen turistikohteen pihassa sijaitsevan vanhan viljamakasiinin seinustalle ja haen sitten palatessani päivän tai parin päästä. Katson, että kun torppariesi-isäni aikoinaan useassa polvessa raatoivat kartanon pelloilla viljamakasiinin täyttämiseksi, minulla ja Tiikeripyörällä on kirjoittamaton nautintaoikeus makasiinin seinustaan.

Ja tietenkin Tiikeripyörällä voi polkaista nauttimaan lähiseudun nähtävyyksistä, kuten Gubbenheimin museosta.