Ulrich Seidlin Import/Export -oli sen verran vaikuttava, että sen avaamia näkymiä pyöritteli ahdistuneesti mielessään vielä, kun nivelrikkoiset päkiät kolottaen nousi rappusia ylös kotiinsa. Yksi tapahtumapaikoista oli itävaltalainen vanhainkoti. Samassa huoneessa makasi kymmenkunta enemmän tai vähemmän järjissään olevaa vanhaa ihmistä – vaipoissaan ja korkealaitaisissa sängyissä, jotka rupesivat näyttämään arkkusimulaattoreilta. Joku huuteli pitkin yötä: haisee – kuolema – kuolema. Oman tulevaisuuden ajattelu hirvittää, ihminenhän pystytään nykyään pitämään hengissä niin pitkään. Hoitotestametti on kyllä tehty, mutta siitä on hyötyä vain elvytystilanteessa.

Tämä oli sivujuonne filmissä. Enemmän siinä oli kysymys siitä, miten nöyryytetyt ja alistetut ihmiset pistävät vahingon kiertämään. On vieläkin kurjempia ihmisiä kuin taloudellisen polarisaation sivulle viskomat länsieurooppalaiset: ukrainalaisia prostituoituja, Slovakin mustalaisia ja muita, joiden joukossa puolikuntoisia automaatteja pystyttävä itävaltalaiskaksikko pyörii. Naisten ihmisarvo lähtee nopeimmin ottamalla vaatteet päältä. Filmissä näki taas kerran, millaista on se ”vapaaehtoisuus”, jolla nainen ryhtyy kauppaamaan ruumistaan. Lohdutonta ja julmaa – ne sanat tulevat filmistä ensimmäisinä mieleen. Kuitenkin elokuvan sankarit olivat jonkinlaisia selviytyjiä. Wieniläinen Pauli - jota oireellisesti alussa nöyryyttää maahanmuuttajajengi - säilyttää kaikesta päätellen kuitenkin jonkinlaisen empatian, kyvyn tuntea, missä mennään liian pitkälle. Ukrainalainen Olga pystyy sietämään armottomuuden ja nöyryytykset ja säilyttämään silti arvokkuutensa ja kyvyn tuntea; rakastaa lastaan ja kiintyä potilaaseensa.

Ulrich Seidl oli Bio Rexissä paikalla esityksen jälkeen ja vastasi kysymyksiin. Yksi koski filmin kuvaaman todellisuuden toivottomuutta. Seidl sanoi näkevänsä siinä toivoa. - Se on työntekoni edellytys ja siinä on myös työntekoni tarkoitus ja päämäärä, hän sanoi.

Helsingin Sanomien Vieraskynässä Marko Nenonen kirjoitti 27.1. otsikolla Joukkovainoissa yksilön vastuu on suurempi kuin uskottelemme. Historian vainot johdattavat väittämään, että ihmiset käyttävät tilanteita hyväkseen omien motiiviensa pohjalta, vaikka selittävät tekonsa tavalla, joka kulloinkin on ideologisesti uskottava ja hyväksyttävä, hän kirjoittaa. Jotakin loksahtaa juttua lukiessa paikalleen – Seidlin filmin ja sisällissotaseminaarin jälkeen. Kaikkea pahuutta ei voi siirtää mukavasti Stalinin ja Hitlerin tiliin – eikä omassa sisällissodassa joidenkin tiettyjen nimien. Kysymys on samasta ilmiöstä, jota työpaikoilla ja kouluissa nähdään miedonnettuna versiona. Olisi helpottavaa ulkoistaa pahuus, panna se matkojen ja aikojen taakse tai henkilöidä se. Paljon helpompaa kuin myöntää, että sen siemen asuu itsekussakin ja aktivoituu välillä itämään.

Miten ihminen voi näin ihanaa aurinkoisena päivänä kirjoittaa tuollaisia? Muilla säillähän se tuntuisi vieläkin ahdistavammalta.