Tieteen päivien teemana on tällä kertaa evoluutio kunnianosoituksena 200 vuotta sitten syntyneelle Charles Darwinille. Päivien kohderyhmänä olemme me, uteliaat maallikot, joten julkistan tässä häpeilemättä maallikkomielipiteitäni.
Jäin nimittäin mietiskelemään, mihin kaikkeen evoluutioteoriaa voi soveltaa. Tai pitäisi?
Esimerkiksi evoluutiopsykologia kuulosti, hm, hieman oudolta. Päivän painissa näitä outouksia toi selväsanaisesti esiin tutkija Katja Valli, harmi etten löydä netistä videota, se tuli kyllä suorana, mutta tallenteena en sitä löydä.
Evoluutiopsykologiset tutkimushypoteesit ja menetelmät kuulostivat hiukan tarkoitushakuisilta ja se oletettu alkutilakin on kuviteltu rekonstruktio. Rekonstruktiotahan se on luonnontieteissäkin, mutta kun kysymyksessä on ihmisen mieli?

Kuuntelin mm. luentokokonaisuuden vanhempien valinnasta ja luonnonvalinnasta.
Kuulin, että 12-20-vuotiaista nuorista ne, joissa em. iässä pantiin merkille johtajuutta - heidän omien vastaustensa perusteella, saivat 18 vuoden tutkimusjakson aikana enemmän lapsia kuin ne, joilta tämä piirre puuttui. Siis luonnonvalintaa?

Toisen tutkimuksen mukaan nisäkkäillä on kahdenlaisia jälkeläisiä, pesälapsia ja kantolapsia. Pesään piilotetut lapset eivät ulosta, kun emo on pois pesästä, ettei haju houkuttaisi petoja. Pesälapset eivät samasta syystä myöskään ääntele. Ihmislapsi ulostaa ja ääntelee ja on siis kantolapsi, jota edelleenkin monissa kulttuureissa naiset  kantavatkin mukanaan, "vain" teollisuusmaissa näin ei tapahdu. Johtopäätös on, että luonnollista olisi kantaa lasta mukana, myös imettää mahdollisimman pitkään, jopa viisivuotiaaksi. Kun ihmisvauva ei ole vielä "adaptoitunut", sopeutunut muutokseen. Hm ja vielä pidempi hm. Keskustelussa tosin todettiin, että tuloksia ei pidä tulkita yksioikoisesti, kysymyksessä olisi vain ihannetila.

Äitien syyllistymistä koskevassa osiossa koin tunnistamista. Minulla oli koliikkivauva ja tunteet raivosta uupumukseen sekä niitä seuraava syyllisyys olivat tuttuja. Näitä ns. kiellettyjä tunteita käsiteltiin tutkimuksessa, jonka tuloksia Väestöliitto on julkaissut  kirjana.
Tutkija Kristiina Janhunen kutsui syyllisyyttä eräänlaiseksi mentaaliseksi sammutuspeitoksi, joka intuitiivisesti otettiin käyttöön, kun äidille tuli lapsen kannalta negatiivisia, ns. kiellettyjä tunteita kuten juuri raivoa ja uupumusta. Ja joka siis pani äitiä hallitsemaan lapsen kannalta negatiivista käyttäytymistä.
Kirjana tutkimus julkaistiin, että sillä voisiin auttaa nykyäitejä, joilla ei juuri ole lapsista lastenhoidosta mitään kokemusta ennen oman ensimmäisen syntymistä, toisin kuin vanhan ajan suurperheissä.  Äidit voisivat kirjasta tunnistaa ja ymmärtää omia ns. kiellettyjä tunteitaan, pääsisivät selville, että ne ovat melko yleisiä - ja pääsisivät myös selville, milloin on syytä pyytää apua.
Huomioon siis otettiin, että äiti on jotain muutakin kuin seuraavan sukupolven kasvualusta - rupesin nimittäin epäilemään, ettei se evoluutiopsykologiassa ole itsestäänselvyys. Mutta minähän olenkin yleistävä maallikko, joka on kuunnellut muutaman luennon.

Tänään taidan kuunnella juttuja netistä.