Kun auto kääntyi kesäkodin pihaan, piha näytti olevan yhtä rehevää voikukkaniittyä. Omenat olivat kukassa, kirsikat jo lakastumassa, mutta syreenit vasta aloittelemassa.

Vanhan talon uunia ei saatu vetämään, tuliluukussa oli kyllä vetoa. Kiipesin katolle tutkimaan asiaa, mutta muurari oli piippua uusiessaan naulannut sen päälle verkon, joten mitään ei voinut olla pudonnut hormiinkaan.
Kaikki savu tunki pirttiin sisään suuluukusta ja kun avasin naapuriuunin peltejä, myös niiden peltien rei´istä. Muurarille lähetetty sähköposti palasi takaisin virheilmoituksella. Sisar sanoi, että puhelinnumeroa ei enää ollut sivuilla.

Piha niitettiin ensin. Ruohonleikkurin öljyt vaihdoin vuosi sitten - kylläkin erittäin luovalla tavalla - ja päätin nyt yrittää vain lisäämällä uutta öljyä päälle, etenkin kun vanhaa näytti olevan jäljellä vain vähän. Sama polttoaineen kanssa. Pitkän temppuilun jälkeen leikkuri lähti toimimaan, mutta päätti itse, koska lopetti hommat. Nurmikko katkesi kolmessa erässä.
Sisar ei saa leikkuria koskaan toimimaan, joten ostimme käsikäyttöisen leikkurin. Itse asiassa minäkin pidän siitä enemmän. Jos tekniikka on fiksumpaa kuin käyttäjänsä, seuraa aina ongelmia. Käsikäyttöinen teroittaakin itsensä. Käsikäyttöinen kaivonpumppu saa siis lisää pehmeää teknologiaa edustavia lajitovereita tontille.

Kolmantena päivä uuni alkoikin vetää, heti kun muurarille oli saatu jätetyksi viesti kännykästä löytyneeseen numeroon. Ja oikutelleen polkupyörän takarenkaassa alkoi ilma pysyä.
Ehkä tänne voi jäädä.
Talo ja varusteet osoittivat kai vain mieltään samalla tavalla kuin eläimet matkoilla olleelle emännälle ja vaativat maanittelua. Mutta tietysti muistutuskin on hyvästä: vanhuus ei tule yksin, ei talojen, varusteiden eikä ihmisten.

 Todellisuus ja tekstit

Vähän ennen tänne lähtöä törmäsin vanhaan tuttavaan - tai itse asiassa päinvastoin. Minut pitää bongata, sillä kasvomuistini on huono, mikä on varmaan yksi syy siihen, etten kovasti katsele vastaantulijoita. Tuttava kertoi googlanneensa vähän aikaan sitten nimelläni ja nähneensä, että kirjoittelen joskus jotain. Menimme kahville ja oli oikein mukava jutella vanhoista ja uudemmistakin ajoista ja kuulla, mitä yhteisille tutuille kuuluu.

Tuttavaa oli kehotettu kirjoittamaan työurastaan, mutta hän tarvitsisi haamukirjoittajaa. Käänsin jutun siihen, miten vaikeaa on välittää menneistä ajoista tietoa ihmisille, jotka eivät itse ole niitä kokeneet.
Konteksti ei ole vain sarja tosiasioita, vaan tiheä kudelma kaikenlaista vähäistä ja sanoiksi saakka selkiytymätöntäkin, jota on loppujen lopuksi mahdoton välittää.
Olin nuoren kuvataiteilijan kurssilla, joka puhui ihaillen 60-luvusta. Faktat pitivät pääosin paikkansa, mutta kuva ajasta oli silti tunnistamaton. Eikä kysymys ole mielestäni vain siitä, että eri ihmiset kokevat eri lailla ja että siksi on kokemuksen kannalta monenlaisia 60-lukuja.

Syksyllä minulla olivat luvun alla peräkkäin Kjell Westön Älä käy yöhön yksin  ja Claes Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti. Pidin kovasti molemmista. Mutta 1961 syntyneen Westön 70-luku oli minulle tunnistamaton. Enkä usko, että kysymys oli siitä, etten liikkunut suomenruotsalaisissa muusikkopiireissä. En juuri liikkunut suomenruotsalaisissa lääkäri- ja älykköpiireissäkään, mutta 1937 syntyneen Anderssonin 70-luku oli silti minulle täysin tunnistettava. Jokin taustavire oli autenttinen.

Mistä tulin ajatelleeksi, että luultavasti kokemukseni 40- ja 50-luvuista on tunnistettava vain ne itse lapsina kokeneille. Mutta mitä silloin voi sanoa tiedoistani edeltävistä vuosikymmenistä? Historiasta yleensäkin?
Bernhard Schlinkin Kotiinpaluu -romaanissa  historiaa koskeneen ajatukseni jatko tuli heti minua vastaan (niinkuin BS:n tekstien kanssa käy usein!):
Se mitä me pidämme todellisuutena, on vain tekstiä ja se, mitä me pidämme tekstinä, vain tulkintaa. Todellisuudesta ja teksteistä jää jäljelle vain se, mitä me niistä teemme.