Tapailen luomakunnan herran roolia päärynäpuiden kanssa. Lutsu võipirn, lahjaksi saatu ja jo korkeaksi ja vankaksi kasvanut puu, oli viime keväänä aivan valkoisenaan kukkaa, mutta päärynöitä ei tullut. Se ei siis ollutkaan itsepölyttyvä, vaikka niin oli kerrottu. Ostin pölyttäjäksi Elokuun päärynän, riihimäkeläisen puutarhamyymälän viimeisen päärynäpuunpuun myöhään syksyllä. Nyt tämä pieni hento puu on täynnä nuppua.  Etäisyyttä voipäärynään on vain nelisen metriä, mutta puiden varjot ulottuvat pihan laidalta siihen jo alkuiltapäivästä. Voipirn taas paistattelee auringossa koko päivän ja avaa jo nuppujaan. Hätäännyn.

Mutta sitten saan oivalluksen, kun katselen takapihan omenapuuta. Puun kukinnot olivat muutoin vielä tiukalla nupulla, mutta yksi oksa oli kukassa ulkohuoneen mustalla huopakatolla. Heureka! Mustahan imee valoa, musta puserokin on kuuma. Laitan pikkupuun nuppujen taakse mustan kankaan, jota siirrän auringon mukaan. Yöksi kiedon nuput varmuuden vuoksi vielä harsoon. Säälittäviä yrityksiä, tietysti.  Mutta olen valmis tahattoman koomiseksi sankariksikin, jos se tuottaa päärynöitä. 

Ja mikä kevät on tänä vuonna - vihreän heleyttä, aurinkoisia, silti vilpoisia päiviä, tuoksuvia iltoja! Puuhailen rauhallisesti oman aikatauluni mukaan, laitan kasvimaalle penkkejä, kylvän ja kitken, kuljen metsässä, löydän lisää korvasieniä. Haen katiskasta kalaa, laitan ruokaa. Iltaisin lueskelen, nostan välillä katseeni ikkunaan ja ihailen runkojen välissä puuterinvärisenä läikehtivää selkää.

Ihmisen sanotaan olevan onnellisimmillaan 74-vuotiaana, siis puolenkymmenen vuoden päästä, mutta voiko vielä onnellisemmaksi tulla! Tekisi mieli sanoa tästä keväästä vähän kuin ruotsitar 100-vuotispäivästään: tätä muistelen vielä sittenkin, kun olen vanha!