Tein retken menneisiin aikoihin. Maatiainen vei jäseniään katsomaan Ilmari Majurin kyyttöjä.  Perinteisessä parsinavetassa elelee kymmenkunta valkoisen- ja ruskeankirjavaa lehmää, sonnia ja vasikkaa, Nenosen karjaa Kiteeltä. Alkuperäisrodun harvinaisia edustajia, esi-isien kumppaneita jo 4000 vuoden takaa. Aidan takana hörähteli suomenhevonen ja pihalla tepasteli kaksi maatiaiskukkoa ja joukko erivärisiä maatiaiskanoja. Vähän kuin lapsuuden kesinä pienessä maalaiskylässä.

Itse asiassa vähintään yhtä uhanalaista lajia edustaa isäntä itse, ihminen joka on omistautunut munaskuitaan myöten näiden alkuperäislajien säilyttämiseen. Kalliseen harrastukseen niin kuin hän itse sanoo - kyytöt eivät tuota mitään. Ratkaisulla on ilmeisesti pitkät juuret, jo 7-vuotiaana poika pinosi naapurin puita, että voisi saada rahat kukon ostoon.
Nykyisen navetan sekä asuntonsa, toissavuosisadalta peräisin olevan asuinrakennuksen hän on kunnostanut epätoivoiselta kuulostaneessa aikataulussa, lähes olemattomilla tuloilla, mutta kekseliäästi ja vanhaa säilyttäen, kuorien hirret, lattialaudat ja peiliovet näkyviin. Remontointi tuli tutuksi jo aikaisemmissakin asumuksissa eri puolilla Suomea, sillä lehmälauman kanssa kotia on joutunut haeskelemaan useaan otteeseen eikä koskaan ole löytynyt ihan valmista.

Ilmari Majuri on tyytyväinen nykyiseen paikkaan Espoossa, rinnetontilla aivan maantien tuntumassa. Niin kuin hän sanoo, lehmien kanssa eläminen on helpompaa pääkaupunkiseudulla, jossa on toimivat liikenneyhteydet ja palvelut. Ja ystävät, sillä verkostoa tarvitaan.

Parhaillaan hän kylläkin sinnittelee kantoveden varassa - kantaa naapurista veden paitsi itselleen myös janoiselle eläinlaumalleen, kun kaivon putkien korjaus vaatii roudan sulamista. Mutta kaikesta päätellen elämä eläinten kanssa on hänelle jonkinlainen syvältä tullut atavistinen valinta, jolle ei vaihtoehtoa ole; onnen edellytys. Onneksi  myös kyytöille ja kaikille, jotka haluavat tietää jotain ajoista ennen omaamme.

Espoolaiset koiranulkoiluttajat eivät oikein käsitä tuollaista vanhanajan karjantilan elämäntapaa ja maatalousbyrokratiaakin se hämmentää, kuten voi päätellä jutusta, jonka Ilmari Majuri oli kirjoittanut viimeiseen Voima-lehteen.