Helsingin Kirjamessut sattuvat samaan aikaan kuin käpyrauhaseni alkaa piiputtaa, ja yritän siksi ottaa kaiken mahdollisen irti tilaisuudesta.

Tänä vuonna aloitin kuuntelemalla esittelyä kirjoista, jotka käsittelivät ylisukupolvisten traumojen siirtymisestä. Kirjoja kääntäneen Sari Hongellin viesti oli, että kipeistä asioista ei pitäisi vaieta, sillä vaiettukin asia välittyy jollain lailla sanattomasti ja tulehduttaa mieltä. Sama teema, ylisukupolvinen trauma, näytti jatkossa tulevan minua vastaan menin sitten kirjailijahaastatteluihin tai kaunokirjallisten tai tietoteosten esittelyihin. Monenlaiset asiat traumauttavat, mutta suomalaisen yhteiskunnan ykköstrauma tuntuu edelleen liittyvän vuoteen 1918 - asioihin, jotka johtivat vuoden tapahtumiin ja asioihin, joita tapahtumat tuottivat.

Samuli Parosta esitellyt Hannu Mäkelä päätti Parosen aforismiin siitä, miten vastauksia tuotetaan jatkuvasti, mutta kysymykset pysyvät (vapaa siteeraus!). Jäin miettimään Hongellin viestiä vaikenemisen vaarallisuudesta. Onko sittenkin niin, että liian nopeat vastaukset kipeisiin kysymyksiin eivät sisällä tarpeeksi totuutta? Että vaikenemisen ainoa vaihtoehto tietyissä tilanteissa on vieläkin huonompi, valhe? Että parempia vastauksia voi saada vasta, kun odottaa. Tämä tuli mieleen, kun katsoi, miten vuoden 1918 tapahtumien selvittäminen tuo edelleenkin uusia vastauksia - tai ylipäätään vastauksia - vanhoihin kysymyksiin. Niitä pystytään saamaan ja käsittelemään vasta nyt.

Kuuntelin esittelyt Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen Punavankileirit 1918-kirjasta ja Laura Kolben ja Katriina Järvisen kirjasta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa sekä Marjatta Cronvallin ( toim. Emilia Cronvall ja Janne Mäkelä) Seitsemännestä miehestä. Kirjoittajan isoisä, valkoisiin liittynyt lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen teloitettiin kuuden punaisten joukossa. Tuomion perusteen, salaliiton, leski tiesi valheeksi, mutta hänen oikeustaistelunsa tuottanut mitään tuloksia, vastaan tuli pelkkää vaikenemista.

Veronica Pimenoff - kahdeksan romaania kirjoittanut viiden lapsen äiti, joka psykiatrin päivätyön lisäksi on toiminut myös EU:n kidutuksenvastaisessa komiteassa - sanoi, että suurissa konfliktitilanteissa on aika sattumanvaraista kenestä tulee kiduttaja ja kenestä uhri. Hän sanoi kunnioittavansa erityisesti niitä ihmisiä, jotka kaveripiirin ja ympäristön paineista huolimatta pystyvät eettisiin ratkaisuihin. Se ei aina ole palkitsevaa. Johannes Jääskeläinen joutui seinää vasten ehkä juuri siitä syystä, vastustamalla valkoisena punaisten laittomia teloituksia. "Kaveripiirin" vaikeneminen ulottui maan ylimpään johtoon ja valhe piti vuosikymmenet.

Rajuja vanhuksia

Eeva-Kaarina Arosen romaanissa Hän joka näkee oli myös kysymys ylisukupolvisista traumoista, tässä tapauksessa Stalinin vainoista ja SKP:n suhtautumisesta tietoihin niistä. Varmaan mielenkiintoinen juttu! Kirjailija sanoi halunneensa tehdä romaanin sankarittaresta rajun vanhuksen, ei ollenkaan sellaisen hillityn ja seestyneen kuin ikä antaisi odottaa. Vieläkin mielenkiintoisempaa, sellaiseksi olin aikonut nimittäin minäkin ryhtyä sitten aikanaan! Mutta hölmistyin, kun kuulin vanhuksen syntymävuoden: 1944. Likkahan on meikäläistä nuorempi! Haastattelija kysyi, oliko kirjailijassa itsessään näitä rajuja piirteitä. Kirjailija kiisti. Hän ei esimerkiksi mitenkään voisi tehdä sitä mitä sankaritar: lakata värjäämästä harmaantuvia hiuksiaan. Ymmärsin kyllä ironian, mutta vilkaisin silti nopeasti yleisöä. Harmaiden hiuksien alla näin lukuisia mietteliään pysähtyneitä katseita. Hm. Tällainen nuorisoproosa voisi tietenkin avartaa meikäläistä, mutta nostin silti farkuntakamukseni tuolilta ja siirsin rajun, harmaantuneen olemukseni seuraavalle estradille. Matkalla luonnostelin mielessäni eroottista romaania, jossa harmaapäinen sankaripari ei suinkaan pitele toisiaan seestyneesti kädestä kahdenistuttavassa keinustoolissa, vaan kokee sen saman emotionaalis-eroottisen vuoristoradan kuin kaikkina muinakin ikäkausina.

Kun sitten seuraavana päivänä menin kuuntelemaan esittelyä 2000-luvun Decameronesta, eroottisten novellien kokoelmasta, jonka toistakymmentä nuorta naista oli tehnyt, panin merkille mielenkiintoisen seikan. Paitsi että sali oli täynnä kuin nuijalla lyötynä, niin noin kolmannes yleisöstä oli arvioni mukaan ennen 1944:ää syntynyttä ja iso osa myös hiusten värjäämisen lopettanutta!