Antimuotokuva – sanan kuulin tänään Kiasman yleisöopastuksen oppaalta. 
Jotain sellaista sanaa olinkin syksyn mittaan etsiskellyt. Muotokuvia on näkynyt paljon, usein kasvottomia tai niiltä on jollain muulla tavalla viety identiteetti. Opas käytti sanaa tanskalaisen Søren Dahlgaardin Taikinamuotokuvista, seinällisestä valiokuvia ihmisistä, joiden päät oli peitetty taikinalla.

Olimme juuri näyttelykaverin kanssa katselleet Taidesalongissa mietteliäina Viggo Wallensköldin Perhettä
, jossa kasvot oli pyyhkäisty pois (perheyhteyskö sulattaa yksilöllisyyden?)  ja Jangvassa Tuuli Markonsalon muotokuvia, joissa valokuvat oli käsitelty karrikatyyrimäisiksi kollaaseiksi. Kiasmassa oli myös ukrainalaiselta Boris Mihailovilta vähän samaan tapaan käsitelty valokuva.
Sekä Kiasmassa että Taidehallissa olimme samoin juuri nähneet kokonaisia seinällisiä pieniä muotokuvia, jossa ihmisen yksilöllisyys oli hävitetty suureen määrään (meitähän on niin paljon?).

Mitä silloin paljastuu, kun ihmiseltä poistetaan kasvot? Mistä kuvaustapa kertoo?