Kävin aikoinani Niilo Valosen kansatieteen peruskurssin. Professorilla oli aina musta puku, hän puhui tasaisella, asiallisella nuotilla ja hänen lempeä katseensa oli kohdistettu jonnekin opiskelijajoukon yläpuolelle.

Joskus 80-luvulla löysin Kansantaidekeskus Tomtebosta erikoisen, postuumina julkaistun kirjan Muinaisrunoja Itä-Karjalan kalliopiirroksissa.
Valonen oli verrannut Zalavrugan kalliopiirroksia ja muinaisrunoja, näitä Kalevalaankin kirjattuja, kuten Hiiden hirven hiihto ja Päivölän pidot. Kuva kuvalta ja säe säkeeltä tehty vertailu sai  hänen ajattelemaan, että molemmissa esitettiin tähtitaivasta koskeva tietämys, joka piti pääkohdin yhtä antiikin tähtikartan tai babylonialaisten tähtitaivaskuvan kanssa.
Runot olivat Valosen mukaan symbolisia tähtitaruja. Sankarit eivät olleet historiallisia henkilöitä, vaan taivaankappaleita. Lemminkäisen kulku Päivölän pitoihin esimerkiksi vastaa tarkkaan Venuksen näkymistä pohjoisella taivaalla. 
Kuvaryhmissä on kysymys kallioon merkityistä riittirunoista, jotka muodostavat itämerensuomalaisten pyhän kirjan, oli Valosen lopputulema.

Tähtitieteen professori Kalevi Mattilan kanssa keskusteltuaan Valonen ajoitti piirrokset mm. linnunradan asennon perusteella nuoremmalle rautakaudelle.
Arkeologit tosin ovat ajoittaneet piirrokset paljon aikaisemmiksi, mutta haarukka on aika leveä. Olen löytänyt arvioita 2000-6000 eaa väliltä. Kysyin kerran eräältä arkeologilta, mitä hän ajatteli Valosen ajatuksista. - Valonen oli vähän sellainen hersyttelijä, hän sanoi.
Minua hersyttely on kiehtonut. Sehän esihistoriassa on jännittävää, että uusille tulkinnoille on aina tilaa.

Ostin Valosen kirjaa puolisen tusinaa ja jaoin sitä valituille ihmisille. Luulin, ettei sitä saisi enää mistään paitsi kirjahyllystäni, mutta kyllä!