Kaksissakymmenissä olimme opiskelukavereita. Ystävystyimme kai siksi, että olimme kiinnostuneita samanlaisista asioista - tai oikeastaan olimme yleisuteliaita molemmat. Vaikka olimme samanikäisiä, hän tuntui jotenkin aikuisemmalta ja varmemmalta. Ja olin aika vaikuttunut hänen määrätietoisuudestaan, itsenäisyydestään ja rohkeudestaan. Itsenäisyys ja rohkeus ovat ominaisuuksia, joita ei kai ensimmäiseksi liitetä muslimityttöön. Jala oli nimittäin muslimi.

Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän vietti vuoden kiertelemällä Syyrian maaseutua ja keräämällä perinteisiä kansantansseja. Sitten hän perusti Damaskokseen tanssikoulun, jossa näitä tansseja opetettiin pääkaupungin naisille. Hän kirjoittautui myös yliopistoon opiskelemaan filosofiaa. Opiskelu jäi kesken, kun hän lähti sulhasensa kanssa Algeriaan opettajaksi. Algerian itsenäistymisen jälkeen ranskalaiset olivat lähteneet maasta ja kouluihin oli tullut huutava pula opettajista. Radikaaleja ylioppilaita eri puolilta arabimaita lähti paikkaamaan tätä opettajapulaa. Jala opetti Algeriassa arabiaa - vaikka puhekielet eri arabimaissa eroavatkin paljon, yhteinen kirjakieli pohjautuu ns. klassiseen arabiaan. Algerian vuoden jälkeen hän lähti Eurooppaan opiskelemaan ja tapasimme. Jala puhui minulle paljon islamilaisesta kulttuuriperinteestä, mutta tunsi uutta länsimaista kulttuuriakin. Muistan että keskustelimme mm. Colin Wilsonin Sivullisen ongelmasta, joka oli ilmestynyt muutama vuosi aikaisemmin ja jota Jalah oli siteerannut jossain Damaskoksen opinnäytetyössään.

Kun nyt lukee näistä raiskattujen saamista rangaistuksista, Muhammed-kohuista ja kunniamurhista olisi luultavasti isompi kiusaus demonisoida muslimit nipussa, ellei olisi tuntenut Jalaa. Hän ei ehkä ollut varsinaisesti musliminaisen prototyyppi, mutta muslimejakin on siis moneen lähtöön. Noissa fundamentalistihommissa on ilmeisesti kysymys kulttuuri- ja sivistyseroista ja siitä, että Koraania käytetään lyömävälineenä. Samanlaisia jumalankuvansa omaksi lobbarikseen privatisoineita on kaikissa uskonnoissa - määrät tosin vaihtelevat juuri sivistystasosta jne. johtuen.

Turbaani tuohon otsikkoon tulee Hannu Marttilan Hesarissa 14.12. julkaistusta arvostelusta. Otsikolla Turbaani voi pelastaa henkesi - ja kulttuurisi hän kirjoittaa bulgarialaisen Anton Dontshevin romaanista Väkivallan pitkä varjo, jonka minäkin äsken luin. Kirjassa mennään muslimit vastaan kristityt -konfliktin liki 400 vuoden takaisiin aikoihin Bulgarian vuoristossa. Sama konfliktihan kiehuu edelleen Länsi-Balkanilla. Romaani on jylhää tekstiä, balladinomainen ja runollinen, täynnä kuvauksia muslimien julmuuksista ja kristittyjen vastarinnasta; sankareista, jotka astelevat mestauspölkylle ennemmin kuin ottavat turbaanin ja luopuvat uskostaan. Mutta sitten kirja ei menekään odotuksenmukaisella tavalla. Itselleni jonkinlainen

katharsiksen (Salla Brunou kuvaa kokemusta lukupäiväkirjassaan ) tuottava kohta on se, jossa pitkään vainon alla sinnitellyt ortodoksipappi lopulta johtaa joukkonsa kääntymään muslimeiksi ja itse etunenässä luopuu uskostaan, tästä identiteettinsä keskeisestä osasta. Kaikki jumalat ovat elävien jumalia, kuolleet eivät ylistä mitään jumalaa, hän sanoo. Hannu Marttila kirjoittaa: Valintaansa saattoi järkeillä niinkin, että pelkkä hengissä säilyminen on historian pitkässä juoksussa vastarintaa, valinta Bulgarian kielen, länsimaisen kulttuurin ja tulevaisuuden puolesta. Olen kuulevinani tuossa heikon epäilyn järkeilyn vilpittömyydestä, mutta juuri sillä tavalla minä asian järkeilen. Kuolemaa suurempaa sankaruutta voi joskus olla suostuminen nöyryyttävään kasvojen menetykseen, joka tapahtuu jälkeen tulevien hyväksi. Nöyryytys voi jäädä kytemään pinnan alle, mutta jos kasvojen menetyksen vaihtoehto on koko pään ja tulevaisuuden menetys…

En tiedä onko kirjailija ajatellut asiaa luettavaksi niin, että huonokin kompromissi on parempi kuin tuhoava konflikti. Sitä tulee kuitenkin ajatelleeksi lukiessaan samoihin aikoihin Kosovon kriisin ratkaisuyrityksistä. Jos ratkaisussa on voittajia ja häviäjiä, näyttää aina syntyvän jonkinlainen ikiliikkuja, heilurin pitää päästä seuraavaksi siihen toiseen ääriasentoon. Kosovolaisten kärsimyksille toivoo jo vihdoinkin väkivallatonta ratkaisua ja mielellään lähitulevaisuudessa. Ja vieläpä jotain sellaista kompromissia, josta mitään ei jää kytemään - jos sellaista on. Ainakin voi toivoa.