Kävin myymässä pienen metsäpalstan ilman kalliitten ammattilaisten apua. Markkinointi hoitui puolivanhingossa ns. viidakkolennättimen kautta, sain kaksi tarjousta, joista valitsin paremman, sen joka oli linjassa alueen kaupankäyntitilastojen kanssa. Laadin kauppakirjan itse ja julkinen kaupanvahvistaja hyväksyi asiakirjanipun (olin kyllä harjoitellut asiaa joskus parisenkymmentä vuotta sitten).
Ylpeilen tässä sillä, mutta melkein enemmän ponnisteluja vaati se, että onnistuin ilmestymään kaupantekopaikalle sovittuun aikaan ja pääsin takaisin kotiin. Matkanteko kaiken aikaa heikkenevällä julkisella liikenteellä jännittää aina kun pitäisi olla ehdottomasti paikalla johonkin tiettyyn kellonaikaan.

Junaliput sain VR:n temppuilevan netin kautta jo toisella yrityksellä. Valitsin oikean junan, sen joka oli kaupungissa tuntia ennen kuin välttämättä olisi bussiyhteyden kannalta tarvinnut. Juna oli nimittäin juuri sen verran myöhässä, että jos seuraavakin olisi, niin en olisi ehtinyt bussiin ja kaupantekotilaisuuteen. Tilaisuudesta mökille ajoin jo rentoutuneesti taksin kyydissä.

Paluuaamuna kännykkä herätti sovittuun aikaan ja syksyisin oikutteleva ovikin, jonka kiinnimenoa jännitin, lukkiutui sovulla. Aamuseitsemän jälkeen tarvoin otsalampun valossa, ravittuna ja aamutoiletin hoitaneena, heijastin ranteessa vilkkuen vajaan kilometrin matkan pimeän maantien piennarta päivän ainoalle bussille. Ja kotona ollaan.

Ei potta, mutta vähän sinne päin

Vaikka suhtaudun moniin esineisiin vihamielisesti - ja päinvastoin - otsalampusta, muutaman vuoden takaisesta äitienpäivälahjasta, pidän kovasti. Ei tarvita pihavaloja eikä valaistuja lenkkipolkuja, kun on ympäristöystävällinen otsalamppu.
Lamppua edeltävän äitienpäivän aattoiltana mökillä käytiin seuraava keskustelu:
Sisar: Kyllä on kurjaa juosta yöpimeällä ulkohuoneeseen.
Tytär: Ai niin, äiti, haluatko äitienpäivälahjasi jo tänä iltana?
Minä: Onko se potta?
Tytär: Ei ihan, mutta vähän sinne päin.
 
Savikana sienisuolla

Mikä voi olla täydellisempi nautinto kuin kävely syksyisessä metsässä sieniämpärin kanssa? Maa on keltaisten lehtien peitossa, painuu pehmeänä saappaan alla, tikka päästelee kimeitä huutoja ja jokin lentäessään sirittelevä rastas ylittää toistuvasti aukean.

Suppilovahveroita ja kosteikkovahveroita on nyt viitisentoista litraa.
Kosteikkovahveropaikalla tapahtui juttu, jota ennen en ole kokenut: oikea jalka hulahti polven yläpuolelle asti suonsilmäkkeeseen. Onneksi vasen, entisen korkeushyppääjän ponnistusjalka, löysi nopeasti kiinteän mättään.
Farkut ja takki olivat kyllä mudassa, muistutin aika lailla savikukkoa. Tai siis -kanaa.
 
Ei mennyt mökillä kokonaan sienien syömiseksi, sillä juuri kun olin saanut uunit lämpiämään, ovella kolisi. Eläkepäivikseen maalle muuttanut naapuri oli pannut piipusta nousevan savun merkille. Verkoista oli kuulemma noussut 81 isoa ahventa, muutama hauki ja pari kuhaa. Otin tarjotusta vadista kaksi silmällämäärällä arvioiden noin neljänsadan gramman ahventa. Suomustin ja avasi kalat saman tien, viiltelin toisen pintaan viiltoja, hieroin karkealla merisuolalla ja laitoin halstarissa uuniin, jossa siinä vaiheessa oli hyvä hiillos. Että voi olla hyvää halstrattu ahven, etenkin kun pitää varansa, ettei se sisältä kuivu liikaa!

Maalaiset ovat mukavia ja maalla on mukavaa - sitten kun sinne on jotenkin päässyt.