Alun toistakymmentä vuotta sitten laatoitin omenapuun katveeseen terassin. Syntymäpäivälahjaksi sain kuuden hengen kovapuisen terassikaluston. Vakinaiseen kesäperheeseen kuuluivat siihen aikaan mies ja äiti. Joimme joskus iltapäiväkahvit pöydän ääressä ja luimme päivän lehdet. Öljysin terassikalusteet keväisin ja syksyisin vein ne autotalliin. Nyt ne ovat olleet siellä yhtä soittoa jo muutaman vuoden. Perhe olen enää minä.

Terassin laidan koivuangervot ovat kasvaneet ja rehevöityneet, yhdeltä laidalta terassia saartavat suomentattaret. Vakinaisista vieraista tyttären perhe ja sisar eivät halua istua terassilla, koska siellä on hyttysiä. Satunnaiset vieraat, hm, ovat satunnaisia. Joten en minä nyt itseäni varten…

– Ei mun ny niv väliä o, sanoin joskus runsaat viisikymmentä vuotta sitten jostain ja järkytin opiskelijaboxin huonekaveria. Olimme samasta pirkanmaalaisesta koulusta, jossa ei yleensä tehdä mistään numeroo, mutta huonekaverilla oli päinvastainen filosofia. – Ei o väliä! Miten voi ajatella noin? Munhan nyt vasta väliä onkin! hän opasti. Muistelin tätä toistaiseksi vähän huonosti perille mennyttä oppia ja raahasin pöydän ja yhden tuolin terassille. Join siellä nopeat päiväkahvit, mutta sitten tulivat hyttyset ja sade. Nostin tuolin kumolleen varjon alle sateelta suojaan ja siirryin sisätiloihin.

Luin Hesarin tämän vuoden esikoispalkintovoittajan

Meitä istui viime kesänä kolme ystävätärtä terassilla (ei siis tällä vaan kaupunkikuppilan) vaihtamassa kuulumisia. Kerroin lukevani parhaillani vuoden Finlandia-voittajaa.

– Kuinka sä voit tietää, kun iso osa kirjoista julkaistaan vasta syksyllä! toinen ihmetteli.

– Kyllä se tietää, sanoi toinen – eikä ihan vailla vihjausta besserwisseriyteni suuntaan.

– Melkoinen sattuma, jos vuoden aikana julkaistaisiin toinen tämäntasoinen romaani kuin tämä Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, sanoin. Ja besserwisser oli oikeassa.

Nyt tekisi mieli kertoa, että olen lukenut Hesarin tämän vuoden esikoiskirjapalkinnon voittajan, Anni Kytömäen Kultarinnan. Tekstistä tulevat mieleen sanat ”suvereeni ja vastaanpanematon”. Sitä jättäytyy vaistomaisesti vain seuraamaan ja kulkemaan kommentitta matkassa. Sillanpään maisemien suunnalla kasvanut, luontokartoittajaksi kouluttautunut nuori nainen kuvaa erityisen suvereenisti luontoa, jonka kämmenellä ihminen elää. Romaanin ajankohtakin vaikuttaa. Viihdyn erityisen hyvin ensimmäisen maailmansodan tienoissa, josta kertovaa asiaa ja kaunoa olen alkuvuodesta lukenut - mm. Jenni Linturin Malmi 1917 -romaanin. Se pitää mainita erikseen, kirjan omalaatuinen, jollain lailla "pointillistinen" kuvaustapa jäi mietityttämään.

Kaikki kovasti suositeltavia, niin sisätiloihin kuin hyttysettömille terasseillekin.