Luin juuri Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa –romaanin. Tarinan  tapahtumat sijoittuvat Krimille, mutta ajoitukseni on kuitenkin puhdas sattuma. Ostin kirjan kirjamessuilla Siltalan ständiltä, jossa se oli tarjouksena. Lukeminen jotenkin siirtyi, koska nimen perusteella aavistelin kolkkoa tarinaa. Olin väärässä. Tämä Medeia ei suinkaan tapa lapsiaan niin kuin antiikin draaman kaimansa, vaan lapseton Medeia Mendez päinvastoin hoivaa rakastavasti sisarustensa perheiden lapsia ja lastenlapsia, avaa kotinsa ihanalla niemimaalla joka kesä heille.

Romaaninkin Medeia on kreikkalainen, ns. Pontoksen kreikkalaisia, joiden kieli muistuttaa enemmän muinaiskreikkaa kuin nykykreikkaa ja joita edelleen asuu Mustanmeren ympärillä. Mendez–sukunimi taas tulee Medeian mieheltä, joka on Espanjasta 1400-luvun lopulla karkoitettujen sefardijuutalaisten jälkeläisiä, joita myös asuu Mustanmeren ympärillä. Kun Medeian suku- ja läheispiiriä käydään lävitse, sieltä löytyy kreikkalaisten ja juutalaisten lisäksi venäläisiä, ukrainalaisia, georgialaisia, armenialaisia, azerbaidžanilaisia, liettulaisia, tataareja. Krimi näyttäytyy todella monikansallisena paikkana:

Paikallaan vietetyssä elämässä oli aivan omia aikojaan tapahtunut suuria myllerryksiä – vallankumouksia ja hallitusten vaihdoksia, oli ollut punaisia, valkoisia, saksalaisia, romanialaisia, väkeä oli karkoitettu ja toisia, juurettomia tulokkaita asutettu.

Erityisen onneton on ollut tataarien kohtalo. Heitä alkoi paeta kotiseudultaan, kun Krimin kaanikunta liitettiin Venäjään 1783, mutta Stalin viimeisteli puhdistuksen siirrättämällä loput tataarit 1944 Keski-Aasiaan. Sittemmin tataarit alkoivat palata takaisin Krimille ja nykyisin heitä elää siellä runsaat 200 000 kolmanneksi suurimpana ryhmänä venäläisten ja ukrainalaisten jälkeen. (Kuten tiedoista näkyy, 71 % krimiläisistä identifioitui vuonna 2011 ukrainalaisiksi äidinkielestä riippumatta.)

Näiden dramaattisten tapahtumien aikaan sitä valpastui jotenkin aina, kun kirjassa eteen tuli etnisistä identiteeteistä kertova kohta. Tarinassa Medeian mies Samuil, neuvostoaikaan parantolassa toiminut hammaslääkäri, joutuu neuvomaan ongelmassa esimiestään. Ylilääkäri, myös juutalainen, on käyttänyt parannusmenetelmänä ns. Charcot´n suihkua, josta parantolan neuvostojohdolle on vasta vuosien jälkeen paljastunut, ettei menetelmän keksijä olekaan neuvostotiedemies. Ylilääkäriä syytetään ”kosmopolitismista”, joka on ”taantumuksellinen porvarillinen ideologia”. Samuil heittää ehdotuksen, että ylilääkäri väittäisi Charcot´n varastaneen keksinnön joltain venäläiseltä. Mietittyään asiaa ylilääkäri ripustaa lopulta oveen kyltin ”Akateemikko Pavlovin suihku”, mutta se tapahtuu liian myöhään ja potkut tulevat. Kyltti tosin jää riippumaan oveen vielä pariksi vuodeksi.

Neuvostoajoista Krimillä on näköjään paljon isovenäläisiä asenteita jäljellä - tai ainakin niitä halutaan lietsoa ja käyttää hyväksi valtapoliittisista syistä. Jotkut menevät mukaan, jotkut eivät, mutta päätökset tehdään muualla ja muunlaisin perustein.

Itse romaanista löytyy mainio arviointi mm. täältä.