Miksen sano ei? Miksi aina suostuin pyyntöihin, jotka aloitetaan: nyt on piru irti tai: lupasin hoitaa homman, mutta viime tipassa tuli este?  Huonommuudentunnosta, joka on kääntynyt miellyttämishaluksi? Nössöydestä? Mutta kun jonkun on hoidettava homma eikä ketään muutakaan  ole. Ja tämä on kyllä viimeinen kerta.
Viimeisiä kertoja on pitkä rivi.

Yleensä hätähomma ei ole vain sitä, mitä suostumishetkellä kuvittelee. Kun esimerkiksi lupaa hoitaa netissä tilaisuutta koskevan ennakkoilmoituksen juuri deadlinen alla, käykin ilmi, että ohjelman suorittajat ovat peruneet. Tila on kuitenkin varattu eikä sitä voi perua. Sinun pitää siis kehittää äkkiä uusi ohjelma, löytää suorittaja/t ja sopia heidän kanssaan + asianosaisten, koska muutenhan et voi ilmoittaa mitään täsmällistä. Deadline on kahden päivän päästä.
Tai kun lupaat ripustaa näyttelyn, joka pitäisi avata seuraavana päivänä, paikalla käykin ilmi, ettei ole mitään millä ripustaa. Sinua autetaan kertomalla, että niitä saa yhdestä tietystä liikkeestä. Osoitekin kerrotaan. Kun julkisilla säntäät halki aukikaivetun kaupungin, jossa kulkuneuvojen reitit on muutettu, saavut huohottaen paikalle vähän liikkeen sulkemisen jälkeen.
Välillä kaikki onnistuu, välillä turhasta touhottamisesta jää vain paha mieli.

Tiedän, että luonnevikahan se on, koska juttu on toistunut niin monta kertaa. Asian hallinnassa ei edes auta, että tunnistin tämän identiteetin jo vuosia sitten. Käytin sitä kerran nimimerkkinäkin.
Vaatimattoman ammattijärjestöjulkaisun alakerturi lähti lomille ja sovittu sijaisjärjestely petti,  joten kirjoitin alakerran nimimerkillä Viimekäden sijainen. Katkeroituminen antoi minulle rohkeutta sanoa suoraan, mitä ajattelin. Alakerran ydinajatus oli, että minulla ei ole varaa ottaa vastaan palkankorotusta. Se oli niitä aikoja, jolloin hyvinvointivaltion riisuminen oli aluillaan kolmikannassa, jossa lupailtiin nettopalkankorotuksia veronalennusten muodossa. Perustelin kantaani sillä, että vanhenen kaiken aikaa ja tarvitsen yhä enemmän palveluja, joita pitäisi rahoittaa veroilla.
Järjestön hyväpalkkaisilta jäseniltä tuli aika nihkeää palautetta.

Katkeruuden ja itsesäälin tunteet sekä oikeus ruikutukseen ovatkin viimekädensijaisuuden lähes ainoita nautinnollisia puolia. Onnistuessa tosin myös iso helpotuksen  tunne.

Mutta kyllä ilojakin on
 
On yksi ainoa  juttu, johon olen iloisesti valmis kuinka lyhyellä varoitusajalla tahansa: Kanamarjan hoitoapu. Se piti yllä mielialaa tänäkin viikonloppuna yhden viimekädensijaisuus-touhotuksen keskellä.
Järjestin kirjat ja lehdet paikoilleen, että Kanamarja voi kiskoa ne alas, rikkoontuvat esineet nostin jonnekin ylös, panin pölynimurin laulamaan ja imuroin matonalusetkin puhtaiksi. Ne ovat Kanamarjan tupatarkastuksen erityiskohteilta.
Kaikki matonalus- ym. löydöthän laitetaan suuhun. Myös mummon kesällä poimimat marjat pääsivät viikonlopulla Kanamarjan kahden kielonkukkapykäläisen hampaan käsittelyyn.