Hetki kulttuurille -päivän 12. hetkenä järjestin itseni Senaatintorille Miina Äkkijyrkän tukitilaisuuteen.  Paikalle kerääntyi hiljalleen väkeä, ehkä kellonajastakin johtuen voittopuolisesti kanssani samaa ikäryhmää, tätä jolle nupopäinen suomenkarja oli lapsuudessa tavallista maalaistodellisuutta. Muuten ilmeisesti aika monenlaista väkeä - jotkut veisasivat virsiä ja toiset puhuivat SKP:stä, mutta yhdessä oltiin Miinan ja kyyttöjen asialla.

Kaikki valtuustoryhmät olivat 26.11. luvanneet lähetystölle, että häätöä Skatan tilalta ei panna toimeen ainakaan vielä vuodenvaihteessa, joten olimme juhlimassa onnistunutta operaatiota. Asia on muilta osin menossa hovioikeuteen maanantaina. Toivoa voi, että aikaa tulisi lisää - kohtuuttomalta tuntuu panna koko konkkaronkka kalliin muuton eteen,  kun Äkkijyrkkä joutuu muutoinkin rahoittamaan alkuperäiskarjan säilyttämistä taiteensa tuotoilla.
Puheenvuoroissa muistutettiin myös siitä, millainen ainutlaatuinen turistinähtävyyskin metro-ja kävelymatkan päässä oleva alkuperäiskarjatila Helsingille voi olla. Totta, karja säilyisi hengissä tietysti jossain Sonkajärven suunnallakin, mutta kuinka moni lähtisi sitä sinne katsomaan?

Tilaisuus kesti  ohjelman mukaan iltaan asti ja tukikonsertissa oli näyttävä esiintyjälista. Lämpötila oli nollan pintaa, mutta vaikka ei tuullut, oli silti koleaa. Pari ensimmäistä esitystä kuultuani lähdin välillä teelle Kiseleffin taloon - kuten näköjään muutama muukin. Takaisin palasin sopivaan aikaan, sillä ehdin kuulla Karolina Kantelisen esityksen. Musiikki ei ole alaani ja tämä onkin postausteni ensimmäinen musiikkiin liittyvä linkki.  Kannattaa linkata! Kantelisella oli mukaan kymmenkielinen kannel ja huilu, mutta upeinta oli hänen kantava, lämmin- ja raikassointinen äänensä. Hän esitti karjan kutsuhuudon sekä muuta etnomusiikkia -  KK on tehnyt väitöskirjansa vienankarjalaisista joiuista ja opettaa Helsingin Yliopiston musiikkitieteen laitoksella.

Kuuntelin mielenkiinnolla myös toista nuorta naista. Nina Kokkonen oli ottanut hoitaakseen kotonaan Sipoossa 20 Sukevalta haettua kyyttöä ja puhui kauniisti lehmistään sekä arvostavasti Miinan työstä.
Kokkoselta kuulin, että kyytöt olivat ravinneet esi-isiämme jo 4000 vuotta eli siis pronssikauden lämpimiltä alkuajoilta asti.
Miina halusi tietää, oliko Nevan kartanon kyytöissä luonteeltaan tyypillisen tulisia. Kokkonen kertoi, että viisi niistä oli viime kesänä karannut hätyyttelemään golfareita läheisellä kentällä. Sieluni silmillä näen lehmät lennättämässä edellään pinkovaa suorahousu- ja kauluspaitaväkeä. Ihan lähipiiriin ei kuulu golfareita, mutta olen kuullut pitkin nenänvartta lausuttuja selityksiä siitä, miten golfklubien jäsenyyskriteerit ovat tiukat, koska "ihan ketä tahansa ei haluta päästää kentille kuokkimaan". Sieluni silmät jatkavat ja näen lehmälauman sorkanjäljet sekä muuta paheksuttavaa oheistuotetta viheriöllä. Nielaisen nopeasti häijyn naurunpyrskähdyksen ja tarkistan, ettei Uutelan lähitienoolla ole golfkenttiä. Ei.

Itse kuulin tilaisuudesta Maatiaisen vuosikokouksessa ja yhdistys on kuulemma avannut tilaisuuden kustannuksia varten tukitilin numeroon 800014-2097969. Täytyykin käydä maksamassa pääsymaksu.

Näiden kuvataide-, musiikki- ja perinnekulttuurihetkien jälkeen nautin suomalaisesta saunakulttuurista ja ruokakulttuurista. Laitoin vielä uuniin kesäpitäjän myllystä ostamistani kokonaisista helmivehnäjyvistä tehdyn puuron, jolla olikin nyt sopivan isänmaallista aloittaa itsenäisyyspäivä.