visioi Erkki Pirtola Splätsh -akvarellinäyttelyn oheiskirjassaan, jolla on vähän arvoituksellinen nimi  Akvarellis kiehuu. Miten - siitä vähän myöhemmin, ensin tekee mieli kehua näyttelyä.

Splätsh, tämä raikas värimeri, levittäytyy Amos Anderssonilla viidessä kerroksessa ja on nähtävissä 14.9. asti. Kävin nautiskelemassa sen, kun piti käydä asioitsemassa Helsingissä. Mahtava näyttely sekä laadultaan että kooltaan!
Vanhemmiten ihastun yhä enemmän akvarelleihin. Niiden hallitsemisen taide on mielestäni erityisen pitkä. Luulen, että vaatii aikaa oppia niin nopeaksi, että pystyy käytämään tekniikan hienoimmat mahdollisuudet. Pidän eniten juuri töistä, joissa on käytetty hyväksi sitä, mitä tämän nopeuden taiteen tekniikka tarjoaa. Vaikka ihanhan sitä katseli sellaisiakin töitä, jotka olisi voitu tehdä yhtä hyvin vaikka öljyväreillä kuten esimerkiksi näyttelyssä olleet Hannu Väisäsen työt.

Tuttavien kanssa on usein tapana valita näyttelyistä yksi työ, jonka haluaísi viedä kotiinsa. Tällä kertaa valinta niin monesta hienosta työstä olisi ollut aika vaikea, mutta ehkä olisin vienyt Heli Penttisen harmonisia lumpeenlehtisoikiota, yhden Lampi-nimisistä töistä. Sen kanssa olisi viihtynyt varmaan pidempäänkin samassa huushollissa. Tai jonkin Linda Granforsin tai Jaakko Pakkalan työn. Enemmän kuin Penttisen Lampi, olivat  äsken nähdyn Monetin Lummelammen sukulaisteoksia kuitenkin Sonja Vellosen kuulaan impressionistiset omenankukat. Minun kotiini kylläkin liian hempeitä. Oli myös monta hienoa Merenmiestä, Wardia, Wuorila-Stenbergiä – no, taiteilijoita on esillä 20, nimiä ei kannattane luetella, kun havainnollistavia kuvia löytyy netistä harmittavan vähän. Muutama kuitenkin tässä, samoin kuin arvio, jonka innostuksen jaan.

Siis että miten akvarelli pelastaa maailman? Pirtola, itse vannoutunut akvarellisti ja näyttelyssäkin hyvin esillä, kertoo vision tosiaan kirjassa, joka näyttelyn mainio jatke. Paitsi että kirjassa on runsaasti kuvia, tekstikin vyöryy akvarellimaisen impressionistisesti. Ja ekspressionistisesti. Siis: näyttelyssä oli Pasi Mälkiältä ja Markku Arantolalta jännittäviä, surrealistisen oloisia töitä, jotka kaverukset olivat tehneet yhdessä; työ kulki postitse edestakaisin heidän välillään ja saattoi olla valmis vasta kahdeksannen käsittelyn jälkeen.
"Ehkäpä tässä on tulevaisuuden taidejamien perusta: taiteilijat alkavatkin maalata kollektiivisesti ja lopulta on vain yksi valtava vesivärisilmä, jossa kaikki tyylit saavat toisensa. Kansalaisiinkin tarttuu tämä akvarellin himo: sademetsiä syövien hampurilaisbaarien tilalle tulevat maalausbaarit ja akvarelli pelastaa maailman!" kirjoittaa Pirtola.

Sellaiseen baariin! Kaivan minäkin kymmenien vuosien takaiset vesivärit esiin!