Eco drive -kello hyytyi tässä auringottomassa ajassa ja piti laittaa lampun alle hoitoon. Omatkin tunnelmat olivat samanlaiset. Onneksi oli aikoja sitten sovittu tapaaminen vanhojen ystävien kanssa. Järjestin itseni junaan ja matkalukemiseksi nappasin Suhteellisuusteoriaa runoilijoille. Runoilijat ovat sopiva viiteryhmä meikäläiselle näin fysiikan alalla - pohjatietomme oletetaan varmaan samoiksi ja tavoitekin kai on sama. Ei mitään tekniikan ilmiöiden ymmärtämistä, vain vähän enemmän näistä perimmäisistä kysymyksistä. Esimerkiksi jotain siitä, mitä aika on. Liikkeen kanssa sillä on tekemistä. Juna pyristeli kohti pohjoista, maapallo kiertyi länteen ja ikkunan takana pimeni. Hm - ehkä tavoite oli liian kunnianhimoinen, sillä perillä olin aiheesta entistäkin enemmän sekaisin.

Onneksi juna jätti minut ennen lopullista ajatusavaruuten eksymistä entisen kotikaupungin asemalle, vaihdoin kulkuneuvoa ja ennen pitkää tähyilin pensasaidan läpi tutun taloon pihaan. Kadunpuoli oli pimeänä, mutta pihanpuolen valaistut ikkunat heittivät kodikkaan kutsuvan heijastuksen jäätyneesen tarhapiiskupuskaan. Kolistelin sisään ja kohta oltiin aikapesässä, jossa läsnä oli yhtä aikaa viisikymmentä vuotta.

Oikeastaan tutustuimme paremmin vasta Helsingissä nelisenkymmentä vuotta sitten, mutta viitisenkymmentävuotta sitten aloitimme samassa koulussa, josta kaikilla oli muistoja. Ilta oli hyvää ruokaa ja luontevaa juttelua ja muistelua. Kikatteluun oli ehkä tullut vähän kypsempi kaiku, mutta jutustelun aiheet olivat suurinpiirtein samat kuin aina ennenkin. Pojista puhuttiin ehkä vähän vähemmän - paitsi se yksi, jolla on kuusikymppisenä intohimoinen romanssi. Mutta puhuttiin maailman asioista ja elämästä yleensä. Ja niistä asioista, jotka aikoinaan toivat yhteen: kuvista ja teksteistä. Ne olivat ensin harrastuksia, sitten niitä opiskeltiin ja lopulta niistä tuli enemmän tai vähemmän töitä. Nyt ne ovat enää "töitä", kun niitä ei enää tehdä leivän eteen. Mutta kaikilla on edelleen projekteja meneillään.

Katselin porukkaa jonkinlaisella ylpeydellä, energisiä, hyvännäköisiä tyttöjä, oikeastaan samannäköisiä kuin aina ennenkin – ainakin ilman silmälaseja katsottuna. Itsekin sai osan gloriasta, kun oli osa tällaista seuruetta. Nuo "työt" ovat varmaankin selitys siihen, että kaikki ovat edelleen melkein uudenveroisia. Ettei ryhdy "passiiviväestöksi" tilastotieteilijöiden nimittelystä huolimatta.

Tapaamisen jälkeen suunnistin muutamaksi päiväksi hämäläiselle syrjäkylälle siihen ainoaan taloon, johon minulla on elinikäinen suhde, isänisän omin käsin rakentamaan. Ajattelemaan aikaa sen perspektiivistä. Että jos voisi ylittää valonnopeuden ja palata siihen aikaan, jolloin talo oli täynnä väkeä, samoin naapuritalo, joka ei enää ole edes pystyssä. Ihmisillä oli koko ajan tekemistä, ei ollut sähköä eikä vesijohtoja, mutta kummasti siinä hoidettiin ihmiset ja eläimet. Naapurissa luettiin iltaisin ääneen kirjoja, meillä sanomalehtiä huonosilmäiselle papalle, jolla oli ratkaisut melkein kaikkiin maailmanpolitiikan ongelmiin. Meikäläiselle aika taitaa olla enemmän psykologian kuin fysiikan alaan kuuluva käsite. Lauantaina poimin jäisiä suppilovahveroita, jotka naksahtelivat poikki kuin näkkileipä. Järvi jäätyi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Ehkä tätä taas jatkaa – kelloa pitää kyllä jatkuvasti pitää lampun alla.