perjantai, 6. tammikuu 2023

Joulukortti - рождественская открытка

IMG_20230106_103518.jpg

maanantai, 7. maaliskuu 2022

SOTA ВОЙНА

ВОЙНАSОТАВОЙНАSОТАВОЙНАSОТАВОЙНА

ВОЙНАSОТАВОЙНАSОТАВОЙНАSОТАВОЙНА

ВОЙНASОТАВОЙНАSОТАВОЙНАSОТАВОЙНА

ВОЙНАSОТАВОЙНАSОТАВОЙНАSОТАВОЙНА

"erikoisoperaatio - спецоперация"

ВОЙНАSOTAВОЙНАSOTAВОЙНАSOTAВОЙНА

ВОЙНАSOTAВОЙНАSOTAВОЙНАSOTAВОЙНА

ВОЙНАSOTAВОЙНАSOTAВОЙНАSOTAВОЙНА

ВОЙНАSOTAВОЙНАSOTAВОЙНАSOTAВОЙНА

 

15 vuotta vankeutta - syyteoikeus vuoteen 2037 - 15 лет колони - право на судебное преследование до 2037.

sunnuntai, 7. kesäkuu 2020

Eläinten vegeherkut

Kasvituntemustas vaali:

ketunleipä = käenkaali.           

Varis, susi, orava            

kaikki käyvät marjassa.

 

Vaan kärsämö ja puolukka 

kenen ovat herkkuja?

"Aah, marja sekä leinikki!"          

Näin mikä eläin kurnutti?

 

Vuohenkello, lampaankääpä;

mut´ vuohelle viel´ paljon jääpä:

-putki, -nokka, -parta, -juuri 

- valikoima tosi suuri!

 

Lahnanruoho, ahvenvita.

Leijonalla ahnas kita.

(Saksaks näyttää hampaitaan:

Voikukka = Löwenzahn) 

 

Kurjenjalka, -polvi, -miekka

Kotka suuri siipiniekka

kiurunkannus, kanankaali 

- tässä kananlennon maali. 

 

Muitakin on herkkuja.

Mitä?

Mummo, terkkuja.

(Mummon runosuoni puhkesi koronakevään metsäkävelyillä ja tällaista linkkien määrää ei ole varaa hukata. Vaikkei muisti enää pelaa, niin että osaisi laittaa tekstiä tänne viiden vuoden jälkeen)

tiistai, 19. toukokuu 2015

"Olen siellä, missä tekin"

Olen vihdoinkin löytänyt Gogolin päällystakinperijän (ei siis manttelin-)!  Muistelen hakeneeni sellaista jostain kaksikymppisestä alkaen. Nabokov? Oleša? Tatjana Tolstaja? Ei, mutta Mihail Šiškin! Olen juuri lukenut Neidonhiuksen ja se on huikea. Kaikki osuu siinä täsmälleen paikoilleen niin kuin Gogolillakin. Gogolin tekstit ja hänen italialaisympäristönsäkin muuten vilahtelevat tekstissä.

Venäjänopettajani sanoi Šiškinistä, että ”vaikea” ja ensimmäinen reaktioni oli hämmästys. Mutta ymmärsin kyllä, että jos odottaa juonikertomuksia, Šiškin hämmentää. Hänen tarinansa ovat ns. moniäänisiä. Niissä puhuvat monet henkilöt, tulkin kääntämät venäjänkieliset turvapaikanhakijat Sveitsissä, tulkin aikoinaan tuntemat henkilöt ja vieläkin kaukaisemmat venäläiset. Lopulta on kuitenkin kysymys kirjailijan ja lukijan välisistä viesteistä. Olen siellä, missä tekin.

Yksi Neidonhiuksessa pistäytyvistä henkilöistä selittää, miksi hän siteeraa Xenofonia, jonka kirjoituksista on aikaa kolmatta tuhatta vuotta. Kuvitelkaa mikä määrä ihmisiä on tällä välin luikahtanut pois (niin hän sanoi, luikahtanut, miten epämiellyttävä sana), mutta nuo kreikkalaiset ovat säilyneet, koska hän kirjoitti heidät muistiin. Šiškin kirjoittaa venäläisiä muistiin, enimmäkseen venäläisten elämän armottomuutta ja julmuutta, mutta myös onnellisia hetkiä. Ja miten! 

Erno Paasilinna sanoi, että hyvä kirjallisuus todentaa lukijan kokemuksen. Sellaisia paikoilleen loksahduksia huomaa löytävänsä lähes joka sivulta. Pieniä asioita, paralleelejä, jotka on ilmaistu niin tarkasti, että ne tunnistaa heti omiksi kokemuksikseen. Tie keikuttaa lanteitaan. Muurahaiset ryömivät jo pitkin sivua kuin irronneet kirjaimet. Tosin jää miettimään, kokeeko ne vasta nyt luettuaan niiden täsmällisen ilmaisun.

Vappu Orlovin käännös tekee elämyksen mahdolliseksi. Hän itse suhtautuu FB-kehuihin vaatimattomasti, mutta kirja on tosiaan ”kirjoitettu suomeksi” niin kuin Šiškin sanoo. Se onkin tärkeää. Yritin lukea toista nykyvenäläistä kirjaa, jonka teksti kyllä onkin varmaan mahdoton suomentaa, mutta suomennos ei jotenkin asettunut tekstin päälle. Tuntui kuin joutuisi lukemaan häiritsevää kaksoiskirjoitusta, ja lopetin.

Kupolit kimaltelevat

Olen tehnyt serkkua varten kuvitettua tarinaa hänen isänsä viimeisistä maisemista, käynyt Pietarissa kävelemässä hänen työmatkansa. Juuri kun hän oli kääntymässä työpaikkansa portille, näin hänen katsovan Nevan vastarannalle. Siellä paistoivat nyt kultaiset kupolit – paistoivatko silloinkin? Eivät. Vastarannalla oleva luostari oli lopetettu ja 30-luvun alussa sitkeimmin paikalla pysyneet munkit oli viety leireihin. Tämäkin pieni yksityiskohta oli osa julmuuden historiaa. Nyt paikalle oli rakennettu Marian Kuolonuneen nukkumisen kirkko, jonka kupolit siellä kimaltelivat.

Pian matkalta palattuani kävin katsomassa Andrej Zvjagintsevin Leviatanin. Se päättyi myös kupoleihin rannalla. Ortodoksikirkon tukema korruptoitunut yhteisö oli murskannut paikan omistaneen miehen ja ominut tontin. Itku pääsi tätä jatkumoa ajatellessa. Lopulta huomasin, että olin viimeinen Maximin salissa, josta ”liike-elämän vaatimukset” myös kohta tekevät historiaa.

Blogilista lopettaa ja se on minullekin lisäsyy poistua takavasemmalle. Motivaatio on huvennut. Mutta kiitoksia menneistä ajoista kävijöille ja muille asianosaisille!

PS 21.5.

Maximin kävikin sitten ilmeisesti hyvin.

 

maanantai, 30. maaliskuu 2015

Pietarin tiellä

Näin kun lähimuisti lyhenee, ihmisestä tulee ikuinen aloittelija. Kaikki pitää opetella uudestaan, kun ei muista, miten jonkin homman viime kerralla hoiti.  Jatkuvalla aloittelijalla voisi periaatteessa olla vähemmän ennakkoluuloja ja hän voisi keksiä uusia luovia ratkaisuja. Periaatteessa, käytännössä harvemmin. Käytännössä aika tuntuu haaskaantuvan siihen, että kertaalleen keksitty pitää jatkuvasti keksiä uudestaan. Tämä havainnollistuu, kun pitäisi opetella uuden puhelimen käyttö tai päivittää läppärin tietoturva.

Ja maailmahan tuntuu menevän koko ajan huonompaan suuntaan muutenkin. Itseään voi rauhoittaa sillä, että käsitys kuuluu meidän vanhojen ihmisten toimenkuvaan.  Vastareaktiona sitä silti hakeutuu vanhojen asioiden pariin – jonkinlaisena yrityksenä löytää nykymaailman asioille selityksiä ja vastaavuuksia kaukaa. Todellisuuden paoksikin sitä voisi kutsua.

Todellisuuden pakoni on kohdistunut viime aikoina vanhaan Pietariin. Erityisesti osoitteeseen, jossa tuntuu jatkuvasti asuneen väärinajattelevia ihmisiä. Ensimmäiseltä leikattiin kieli ja hänet ruoskittiin ennen kuin hänet lähetettiin Siperiaan, sittemmin paikalle nousi vankila, jossa poliittisia vankeja on pidetty useampaan otteeseen. Mies, joka 1920-luvulla kuvasi paikkaa hiilipiirroksin, katosi vuonna 1937, hänen töitään takavarikoitiin ja niitäkin katosi. 1937 asui osoitteessa myös mies, jonka kohtalo minulle selvisi vasta 70 vuotta myöhemmin. Osoitteen perinteiden mukaan hänetkin vangittiin 1937 ja ammuttiin vakoilijana ennen vuoden loppua.

Kun piti hakea tähän kuvaksi yksi em. hiilipiirroksista, googlasin talon nimeä hajamielisyyttäni latinalaisilla kirjaimilla – aiemmin kyrillisillä. Löysin yllätyksekseni kirjan A Russian comedy of errors, with other stories and sketches of Russian life. Se julkaistiin New Yorkissa vuonna 1915 ja on luettavissa täällä internetissä Microsoftin digitoimana. Vielä en tiedä, miten osoite tarinaan liittyy, alku ainakin on jännittävä.

 Mutta tässä 1937 pidätetyn taiteilijan I.I. Vaulinin hiilipiirros sarjasta Liettuan linna 1920-luvulta:

Vaulin_Litovsky_Castle_5_1920s.jpg

Ehkä ennen ei sittenkään ollut paremmin...