On tullut melkein tavaksi kertoa jo ennen ehdokkaiden nimeämistä, että ”olen lukenut Finlandia-voittajan tai HS:n esikoiskirjapalkinnon voittajan”. Enemmän kuin veikkaus sen on kylläkin ollut tarkoitus olla arvio: tämä on mielestäni huippua. Mutta siltikin, pitääpä taas päästä ”arvioimaan” :) viime metreillä.

Aloitin aamuni HS:n 125-vuotistilaisuuksien kulttuuritoimitusta koskeneella osuudella, jossa mm. käsiteltiin esikoiskirjapalkintoa. Raadin keskustelut ovat kuulemma sen verran kiperiä, ettei niitä kannata odottaa näkevänsä HS-tv:ssä. Ilmanhaistelusta jäi hiukan tuntuma, ettei palkintoa saa Anni Kytömäen Kultarinta, jonka jo kesällä ilmoitin suosikikseni, vaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Kuulin Ylen Kirjakerhon ohjelman kirjasta ja selasin sitä messuilla – minuun  ei kolahtanut samalla lailla kuin Kultarinta. Mutta kohtahan kuullaan, klo 18.30. Kulttuuritoimittaja Suvi Aholan kanssa voi ainakin olla samaa mieltä, että kirjoja on paha vertailla ja palkitusta yksioikoisesti sanoa, että se on ”paras”.   

Finlandia-ehdokkaat huomenna

Antti Majander oli sitä mieltä, että HS-ehdokkaista kaksi on todennäköisesti myös huomenna julkistettavina Finlandia-ehdokkaina. Finlandiaankin minulla on suosikki, Sirpa Kähkösen Graniittimies.  Romaanista löytyy hienot arviot, joten minun ei tarvitse yrittää: Täällä toisen tähden alla -Jaanalta ja Tuijalta.

Tuija oli tehnyt jännän havainnon, jonka panin merkille vasta, kun hän kirjoitti: Romaani alkaa Kähköselle poikkeuksellisesti minäkerrontana. Kerronta  tuntuu vastaavan uuteen maahan tulleiden ihmisten aluksi yksinkertaisia havaintoja, monipuolistuvan, moniäänistyvän ja siirtyvän kolmanteen persoonaan, kun henkilöiden käsitys ympäröivästä yhteiskunnasta tarkentuu ja  käy monisyisemmäksi. Kähkösen tapa kuvata pyrkii yhä lähemmäs kokemusta ja tuo paikka paikoin mieleen 20-luvun pyrkimykset uudistaa kieltä:

Hanhet kuin savenpyörre joessa, pohjanpyörre yhä uudestaan viidan yllä, Dunja kasvot auki taivaaseen, suuhun putosi hanhien huuto, silmistä valui vetenä kiljunta, honkotus, ruma kuin Dunjan laulu, siipien viipperät veitset, ja äkkiä leikahtavasti, taittuen pois – kohti kylmiä maita.

30-luvun tragedian selityksiä

Kirjoitin kirjamessupostauksessa tilanneeni Sirpa Kähkösen Graniittimiehen koska ”paitsi että K. tekee minusta upeaa tekstiä, kirja liittyy myös Neuvostoliiton 20-lukuun, joka, kuten sanottu, tällä hetkellä kiehtoo kovasti”. Isoimmat oivallukset minulle syntyivät kuitenkin siitä, mitä Kähkönen kirjoittaa 30-luvusta. On ollut vaikea käsittää, miten innostunut ja innovoiva 20-luku vääristyi 30-luvun vainoiksi. Selitykseksi ei riitä Stalinin persoona. Silllä mistä hänen kannatuksensa kumpusi? Pelosta, mutta myöskö epäuskosta siihen, että neuvostojen hallitsemassa maassa voitaisiin tehdä vääriä päätöksiä? Lidija Tšukovskajan Vajoamisessa äiti jonottaa tietoa vangitun poikansa syytteestä. Samoissa jonoissa seisoo määrättömästi ihmisiä ja äidistä on vastenmielistä joutua jonottamaan rikollisten omaisten joukossa. Sillä eihän neuvostoyhteiskunnassa ihmisiä vangita turhaan, hänen poikansa kohdalla vain on kysymys erehdyksestä, joka varmasti kohta oikaistaan!

Graniittimiehessä yhdeksi 30-luvun vainojen hyväksynnän selitykseksi tarjoutuu myös katkeruus, jota NEP-kauden eriarvoistumiskehitys synnytti. Tämä selitys ei tullut mieleen edes Bengt Jangfeldtin Majakovski-kirjan jälkeen, vaikka oikeastaan olisi pitänyt. Toisaalta kysymys oli ilmeisesti myös tietystä askeettisesta mentaliteetista, joka asettaa  kuvitellun yhteisen edun ja tulevaisuuden nykyhetken ja omien henkilökohtaisten tarpeiden edelle. Huomenna kaikki on paremmin kuin eilen, oli hokema, jolla vallankumouksen puutteita puolusteltiin. Eikä mentalitetti ollut edes vasta vallankumouksen tuotosta, Kähkönen on pannut talteen sitä jo Tolstoin Anna Kareninasta:

- Klara lukee Anna Kareninaa ja ymmärtää, mikä on Tolstoin suurin virhe: nautinnon kiroaminen. Ihmisen tuli saada kokea autuus, jotta hän ymmärtäisi mikä on ihmisille yhteistä, eikä korottaisi itseään toisten yläpuolelle.