Kun katsoo pihalle ja näkee, miten ruohikko vihertää, rupeaa jo suunnittelemaan kesän kylvöksiä.

Olen lueskellut permakulttuurista. Periaatteessa se vaikuttaa siltä, mitä olen tietämättäni etsinyt, kun olen valitellut, että kaikki muu kasvaa paitsi se, mitä kylvän ja istutan. Kasvit siis hoitamaan itseään ja toisiaan, oikeille paikoille ja oikeiden kavereiden seuraan. Ja lajeiksi sellaisia, jotka viihtyvät niillä paikoilla, joita niille on tarjota.

Vähän perma-suuntaan olen kyllä ollut jo menossa. Kyllästyneenä erilaisiin tuholaisiin olen pudottanut  kasvimaalla niiden kasvien määrää, jotka joku muu pistelee poskeensa. Kasvimaa käsittää pääasiassa vaikeasti tuhottavia lajeja ja yhä enemmän monivuotisiakin. Kuten parsaa ja raparperia, käärmeenlaukkaa, jotakin tuntematonta valkosipulilta maistuvaa kasvia, joka ei tee kuitenkaan juurta. Tarhamaltsa jaksaa siementää vuodesta toiseen, samoin peltokehäkukka ja kurkkuyrtti. Joka ainoan jauhosavikan jätän kitkemättä ja muitakin vanhoja maatiaisrikkaruohoja säilytän hellyydellä - ylläpitomielessä tietysti. Syötävää tämä menetelmä tuottaa on vähemmän ja näky kauhistuttaa varmasti ahkeraa puutarhuria:

Palsternakan kylvö ei tahdo onnistua, vaikka ennen minulla kasvoi komeat, metriset palsternakkarivit. Yksivuotisista kesäkurpitsa ja peruna kelpaavat huonosti tuholaisille. Hernettä ja punajuurta sen sijaan ei enää kannata yrittää ja salkopapujenkin kanssa on oltava tarkkana, jos aikoo saada edes muutaman varren säilymään. Jopa tillin pienet kirjavat kirpat syövät ennen kuin se ehtii kukkia, vaikka kasvia suositellaan nimenomaan torjumaan tuholaisia. Samat eläimet ovat siirtyneet syömään myös sen haisevan sipulin vieressä olevaa silopersiljaa. Kasvien keskinäinen YYA:kaan ei siis oikein toimi. Tai sitten kasvit ovat ravitsemuksensa puolesta niin huonossa kunnossa, ettei niillä ole vastustuskykyä.

Mustaviinimarjassa on äkämäpunkkia, kirsikoihin syö jokin tuholainen pinnasta kiveen menevän puisen käytävän. Toissa vuonna joka jumalan kirsikkaan, oli pakko tehdä kaikista likööriä. Kriikunoissakin on vioitusta. Ja jos voipäärynään tulee yksikin hedelmä, sen syö jokin hyönteinen jo pienenä raakileena. Päärynoiden juurilla on vähän permakulttuurisesti ollut ahomansikkaa lapsenlapsille ja satoa on tullut. Ja omenaa sentään tulee.

Pitäisikö siis nostaa kädet pystyyn? Ehkä opiskelen vielä permakulttuuria ja yritän soveltaa sitä.

Siirsinkö nämä oikein vanhat maatiaisiiriksetkin nurmikon alta poistetun kiven kyljestä väärään paikkaan, kun niitä pitäisi jatkuvasti kitkeä?