Esko Männikön näyttelyn avajaisiin jonotin eilen kymmenkunta metriä pitkässä jonossa Taidehallin edessä. Sisällä ollut ystävätär soitti ja kertoi, että siellä oli niin täyttä, ettei kääntymään mahdu. Ja totta, korkeissa saleissakin ilma tuntui käyvän vähiin, sitten kun sinne pääsi. Näyttelyn avannut kulttuuriministeri Arhinmäki sanoi, ettei ole vastaavanlaista jonoa taidenäyttelyn avajaisten edessä nähnyt, vaikka satakunta näyttelyä onkin avannut. Varmaankin Esko Männiköstä kirjoitetut ennakkojutut vaikuttivat asiaan. Vaikka Suomen Taideyhdistyksellä on tapana kutsua jäsenensä avajaisiin ja meitä on paljon, niin ryntäys oli sellainen, etten ennen ole nähnyt.

Ystävätär ei ollut pitänyt kuvista tai ei ainakaan haluaisi niitä seinilleen, vaikka ne olikin kehystetty samalla lailla kuin maalaukset. Minä taas pidin kovasti. Vaikuttavia kuvia ihmisistä, jotka sosiaalinen keskipakoisvoima oli heittänyt jonnekin vähän syrjemmälle, kuvia eläinten katseista, joissa näkee omia tunteitaan. Koskettavin teema oli kuitenkin aika ja se mitä se tekee ihmisille ja ihmisten luomuksille - näyttelyn nimikin on Time flies.  Ajan kalvamia hautapatsaita, joitten samentunut katse näyttää hamuavan jotain merkitystä; taloja joista ihmiset ja aika olivat jättäneet. Ja kun yritti katsoa hahmoja, jotka ensin näyttivät haalistuneilta eläinten kalloilta, huomasi että ne olivatkin seinältä poistettujen ammoisten ripustuskoukkujen jälkiä.

Mikä väkevä lihas onkaan elämä, mutta mikä kärsivällisyys onkaan kuolemalla! sitaatti bulgarialaiselta kirjailijalta Vladimir Zarevilta tuli mieleen.

Viime viikon näyttelykierroksella törmäsimme kolmessa näyttelyssä aikaan liittyviin ja uskonnollisiin teemoihin  - vai onko se jokin henkilökohtainen näköharha? Olin kuitenkin näkevinäni teemoja Elina Merenmiehellä Galleria Anhavan töissä, Contemporaryssa jo Jukka Korkeilan Odotan tulevan maailman elämää –nimikin kertoi aiheesta. Taidesalongissa Kaija Mäenpään teosten muoto toi mieleen kirkkojen virsinumerotaulut sivuilta sulkeutuvine kansinen ja numeroineen. Numerot edustivat kuitenkin digiaikaa, ne mielsi sekuntien luetteloksi. Kuvina hauraita jalkoja ja käsiä, joiden suonet kuulsivat läpi. Vaikuttavaa!  Paikalla meitä oli vain kaksi, tuntuu joskus että Taidesalongin tiloiltaan erikoista, 4. kerroksessa sijaitsevaa galleriaa nuoret eivät tunne. Sääli.